Haluan kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa. Sain lahjaksi huomisillallekin kirjoitusaikaa. Tänään kävin kirjoituskahvilassa. Oli autuasta. Eikä tarvinnut tilata teetä, vaan kun kävelin sisään ja tervehdin, tiskin takana alettiin jo valmistaa earl greytä. Kumma miten tuollaisesta asiasta voi tulla niin iloiseksi. Kai se on sitä, että ihminen kaipaa luonnostaan (?) sitä, että hänet huomataan. Ainakin jos se huomaaminen tulee sopivalta taholta.
Niin, menin kirjoituskahvilaan ja kirjoitin. Oli autuasta. Miten voikin olla vieläkin tuon uuden projektin kanssa autuasta. En ymmärrä, mutta otan vastaan kyllä, vähän hämmentyneenä ja nöyränä ja kiitollisena ja innostuneena. Ja tiedän, että jossain vaiheessa pitää alkaa kirjoittaa muitakin ääniä ja muita aikoja kuin tuota yhtä ja samaa, mutta ne muut ovat vielä hiukan hämärän peitossa, joten nautin nyt siitä, mitä on ja tulee. Sivujuonen päähenkilö on tiedossa, mutta se ei, että mitä hänen elämässään tapahtuu. Toinen aika on tiedossa, mutta sitä en voi kirjoittaa vielä, en vain voi, aika ei ole sopiva, enkä ole löytänyt ääntä. Luulen, että kun kirjoitan tuon toisen ajan, tarvitsen siihen monen monta päivää keskeytyksetöntä kirjoitusaikaa. Se ääni tulee olemaan sellainen, jota ei voi laittaa telakalle työpäivän ajaksi ja kutsua esiin parina iltana viikossa. Tiedän siis, ettei tämä tule olemaan kaikki tätä samaa, että menen ja kirjoitan ja aina löytyy joku kohta tai kohtaus, joka haluaa tulla kirjoitetuksi. Tulee olemaan hankalaa ja paljon pähkäiltävää. Siksi aionkin nauttia tästä sujuvasta autuudesta niin kauan kuin voin.
Kirjoittaminen on ollut viime aikoina sellaista, että tuntuu niin kuin juurtuisin ja maadoittuisin kirjoittaessani. Vartalo rentoutuu ensin, hakee rentoutta maasta ja kasvattaa juuret maahan. Hassuimman tuntuista on, että silloin sydän läpättää vielä levottomasti, kelluu hetken jotenkin liian ylhäällä rentoutuneeseen vartaloon verrattuna, mutta rauhoittuu sitten kirjoittamisen myötä, laskeutuu omalle paikalleen rintalastan taakse ja ottaa maadoittuneen rytmin. Sitten kaikki on vain sanoja. Sanokaa, että kirjoittaminen ei ole fyysinen kokemus, vaan pelkkää aivotyöskentelyä, niin minä puistan päätäni. Minun fysiikkani reagoi kirjoittamiseen, on aina reagoinut. Sekä tekstin sisältöön että myös kirjoittamiseen tekona. Ehkä siksi tykkään niin paljon käsin kirjoittamisesta, koska sekin on fyysistä.
Niin kauan kuin tätä helppoutta ja hyvää kirjoitusoloa jatkuu, otan sen vastaan niin kuin lahjan. Joka kerta olen yhtä ihmeissäni, että saan vielä pitää sen luonani. Kiitän siitä, vaikken tiedä ketä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti