Miten on tällaisiakin päiviä, ettei tunnista tunteitaan ennen kuin on liian myöhäistä. Päiviä, joina taivas on tasainen ja puut vihreitä ja tuoreita ja ilma viileä eikä kuitenkaan kylmä ja vedessä väreitä vain pinnalla, muuten se on liikkumatonta. Muistan kesän kolmetoista vuotta sitten ja ajatuksen siitä, että jos pitää olla onneton, olisin ihan mielelläni onneton, jos vain se tapahtuisi Atlantin rannalla, missä rinteet ovat lempeän jyrkkiä ja korvissa aina meren hengitys, ei koskaan vähempää, ja missä linnut kerääntyvät iltaisin meren ylle pyörteileviksi pilviksi ennen nukkumaanmenoa.
Tänään olen oppinut taas, että voin valita. Vaikka kaikkea ei voi valita, niin niistäkin asioista, jotka tulevat annettuina, voi valita jonkun pienen, niihin liittyvän osan. Niin kuin sen, miten niihin asennoituu, miten suostuu asennoitumaan.
En voi lopettaakaan, mutta silti sanon, että kirjoittaminen on valinta. Olen valinnut sen jo kauan sitten ja valitsen sen joka päivä uudestaan. Valitsen sen joka kerta uudestaan, kun kirjoitan. Kaikkea en voi valita tapahtuvaksi, tämän voin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti