Pieni katsaus luettuun (ei tässä muutakaan tekemistä näköjään ole, kun ei voi nukkua enää päikkäreitä ja telkkarista ei tule mitään).
Kesälomalla luin Niina Hakalahden Uimataidon. Olin käännellyt kirjaa monesti käsissäni, mutta kun kansikuva on niin ruma (sori, mutta kun se on!), olin laskenut sen aina takaisin kaupan hyllyyn. Lopulta ostin sen. Hyvä että ostin. Uimataito oli aika, miten sen sanoisi, jotenkin valloittava. Eniten pidin kirjassa sen rytmistä ja sen hauskuudesta. Olen niin tosikkomainen lukija, että yleensä en naura hauskoillekaan kohdille. Totean vain, että "joo, olipas hauskaa", ilmeeni ei värähdäkään ja jatkan lukemista. En voi kehua lukeneeni kovinkaan monta hauskaa kirjaa elämässäni. Yhden käden sormilla laskettavissa. Tai vähemmälläkin. Uimataito oli kuitenkin hauska. Kikatin kerran ääneen kun luin sitä, mikä on oikeasti aikamoinen ihme. En naura proosalle ääneen. Ikinä. Sarjakuville kyllä, mutta en proosalle, en runolle. Uimataidon huumori ei ollut alleviivaavaa, se vain oli, se vain tuli henkilöhahmojen ja heidän repliikkiensä yhdistelmistä. Kirja oli jotenkin virkistävä kokemus, kiitos siitä.
Stieg Larssonin kirjoista taisinkin sanoa eilen kaiken haluamani. En ole ollenkaan varma, että luen sitä kolmatta Larssonia. Ehkä luen, ehkä en. Larssonin kliseet raapivat kurkkua pahemmin kuin tämä sekundaflunssa.
Nyt luen Riikka Ala-Harjan Jättiläistä, sitä, jonka ostin liian halvalla. Jättiläinenkin on sellainen kirja, jota olen pyöritellyt monesti kaupassa, mutta ostin sitten vasta, kun osui kohdalle hyperalennettuun hintaan. En ole päässyt vielä loppuun, mutta voin kertoa, että olisin mielelläni maksanut tuosta lukukokemuksesta enemmänkin. Tykkään Ala-Harjan kielestä Jättiläisessä, siitä, miten hän kuljettaa eri ääniä tekstissä, sujuvasti ja lomittain, helposti ja luontevasti. Taitavasti. Lisäksi henkilöhahmot ovat jotenkin ihan valtavan sympaattisia ja teini-ikäisen pojan pään sisäinen maailma on kovin uskottava. En tosin ole ollut koskaan teini-ikäinen poika, mutta Jättiläinen menee täydestä.
Tänä syksynä julkaistaan tai on julkaistu paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, tai voisin lukea. "Voisin lukea" on laimeampi ilmaisu "haluaisin lukea":lle. "Voisin lukea" sisältää sen oletuksen, että minulla olisi hiukan (paljon) enemmän aikaa kuin nyt.
Syksyn uutuuksista haluaisin/voisin lukea Marko Hautalan Käärinliinat, Teemu Kaskisen Sinulle, yö, Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin, josta oli arvostelu tämän päivän Hesarissa, Leena Landerin Liekin lapset ja tietenkin, ehdottomasti Jyrki Vainosen Tornit.
Todennäköisesti Akateemisen kirjakaupan esittelemän kirjapaljouden edessä haluaisin lukea edes puolet kaikesta näkemästäni, tai sitten runsaudenpula iskee. Tuo Vainonen on kyllä saatava omaksi, Hautala ja Carlson ovat hyvää joululahjamateriaalia (itselleni, muilta!) ja voi kai sitä itselleenkin ostaa jonkun pikku piristyksen jo ennen joulua, jos tämä tauti aikoo asettautua oikein kunnolla taloksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti