May the Force be with you

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Silmiä kirvelee

Olen paistanut ja syönyt blinejä, olen juonut hiukan viiniä, olen puhunut ja kuunnellut. Olen kuunnellut muiden elämää ja vaikka ilta on ollut hyvä, tuli olo, että entä sitten oma elämäni, tämä vähäpätöinen. Tämä epäkiinostava. Työt maalaavat minut väärän väriseksi, sellaiseksi etten itsekään tunne. Toiset siirtyvät elämässä eteenpäin, minulla on yhä kaikki sama: ei esikoiskirjaa, ei edistystä siihen tai tuohon suuntaan. Tässä vain, aina tasan tässä.

Ei tämä ole mitään, mitä ei kunnon yöuni parantaisi. On vai niin - turtaa. Tekisi mieli itkeä. Edes hiukan. Ja sitten ei kuitenkaan. Jaksaako sitä, se on rankkaa, silmät turpoavat. Eikä se hyödytä mitään.

Hävitän itseni vähä vähältä. Saanko varmasti takaisin sitten kun on sen aika? Omaa aikaa on seuraavan kerran sunnuntai-iltana. Sinne on matkaa, paljon. Väsyttää. Enkö voisi vain nukkua tarpeekseni? Harkitsen huomisaamun venyttämistä, töihin yhdeksään. Miksi? Olenko tehnyt tunteja sisään nukkuakseni ne pois? Miksen olisi. Miksi kaikella pitäisi olla suurempi merkitys, jos minua väsyttää nyt?

Tiedän, että virkavapaan alkuun on muutamaa päivää vaille neljä kuukautta. Vain. Niin paljon. Neljä kuukautta on vain sanoja - niiden aikana ehtii tapahtua paljon sitäkin, mitä en halua tapahtuvaksi. Paljon pakotettua reippautta, paljon taistelua, paljon pahaa mieltä ja kärsimättömyyttä. Vähiä sanoja, joista tehdään paljoja tunteita, kun ei ole muutakaan moottoria kuin velvollisuus.

Joinain hetkinä olen kuitenkin pikkiriikkisen huolissani itsestäni. Tuntuu kuin näkisin kirkkaasti, vaikka kaikki onkin sumeaa. Ja juuri se huolestuttaa, että kaikki on sumeaa, vaikka näen ihan kirkkaasti.

6 kommenttia:

Tirlittan kirjoitti...

Laitoin sinulle haasteen blogiini!;)

Satakieli kirjoitti...

Minäkin olen monet kerrat verrannut itseäni muihin ja heidän saavutuksiinsa ja tuntenut itseni huonoksi ja riittämättömäksi. Uskon siis ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut arvostamaan omaa elämääni sellaisena kuin se on ja siinä samalla myös kirjoittamista. Kirjoittaminen vaatii kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä (enemmän kuin moni muu työ) eivätkä kaikki siihen pysty, vaikka haluaisivat. Muista siis arvostaa itseäsi, muuten huolestun sinusta taas! ;)

Anonyymi kirjoitti...

Elä(i)miä ei kyllä saa verrata.

Ja etenkään sulla ei ole epäkiinnostava elämä. Vertailun taustalla kai on useammin kuitenkin se, että ei ole itse tyytyväinen omaan elämäänsä justiin sillä hetkellä. Kai?

Sillähän vain on merkitystä, että sinä pidät siitä elämästä jota elät. Eikä se merkitse minkään vertaa, miltä sun elämä näyttää suhteessa muihin.

Rooibos kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Ja Tirlittan - nappaan haasteen heti kun vain ehdin!

Elä(i)miä ei tosiaan pitäisi verrata. Enkä tietyllä tapaa vertaakaan. Joskus vain toteaa, että toisten elämät ovat siirtyneet vaiheesta a vaiheeseen b - sinne, mihin minäkin haluaisin. Ja sitten tulee, ihan luonnollista varmaan, mieleen, että höh, miksen minäkin, miksi minä jurraan edelleen vaiheessa a? Sellaista se vain on.

Ja mitä anonyymi sanoi, on ihan totta: jos itse pitää elämästä, jota elää, ei ole tarvetta verrata. No, odottelen virkavapaata, että pääsen paremmin hollille siihen tilanteeseen, että olen tyytyväinen päivieni koostumukseen ;).

Katja Kaukonen kirjoitti...

Jaksat sinä vielä ja jos et jaksa, niin kelluskele, anna viedä, luota että pysyt kyllä pinnalla. Kirjoitusvapaa on ihan kohta ja kevät alkaaa talvipäivänseisauksesta. Esikoisteos muhii ja hautuu ja tulee kyllä uunista, kun on sen aika. Mitä väliä niillä muilla? Kaikilla on omat kulissinsa ja jokainen on onneton omalla tavallaan, sinulla on sentään Unelma. Se on ihan valtavan paljon. Halaus!

Rooibos kirjoitti...

Voi kiitos, Katja sanoistasi <3!