Eilen kirjoitin yhden unisivun. Tänään voisin tehdä saman. Olen aikaisen nukkumaanmenon vireessä. Tai sanottaisiinko, että asialliseen aikaan tapahtuvan nukkumaanmenon vireessä. En ole kirjoittanut vielä tänään, siksi unisivut tuntuvat hyvältä idealta. Tämän päivän iltatyöt ovat sisältäneet oikolukemista Rakennegurulle - ajattelin jatkaa sitä sen aikaa kun pyykit peseentyvät loppuun. Pyykkien lisäksi kävin uudenlaisessa jumpassa. Tiesin, että tykkäisin siitä ja niin kävi. Harmi, että sitä on vain kerran viikossa. Ensi maanantaina sitten taas.
Juttelin eilen kirjoittamisestani Kontaktin kanssa. Kreikkalaisista ja siitä, miten niistä tulee kokoelma, joka julkaistaan. Sain hyviä neuvoja. Sain boostausta. Kontakti totesi virkavapaastani, että no niin, hyvä juttu, kirjoitat keväällä kokoelman loppuun, eihän tässä mikään kiire ole. Minä hymyilin onnea ja yhtä aikaa irvistin. Kiire - juuri se minulla on, haluan kustannussopimuksen nyt heti, haluan niin pian kuin mahdollista niin paljon kuin mahdollista! Ja samaan aikaan rauhallinen tunne siitä, että eihän tässä tosiaan mikään kiire ole. Jos olen odottanut koko tähänastisen elämäni, niin mitä yksi puoli vuotta tai vuosi siinä enää merkitsee? Tunne siitä, että matkasta määränpäähän tulee nautinnollinen, on vahva, ja tajuan, etten halua menettää siitä yhtään - kirjoittavasta elämästä, joka minua odottaa keväällä.
Tyyni, odottava olo. Päivisin siitä ei ole tietoakaan töiden kurimuksessa, mutta on ihanaa, että voin tavoittaa sen helman liepeen edes joinain iltoina kun istun näin, kone sylissä, sade ikkunan takana, pesukone kehräten vessassa. Kynttilöitä ja pimeää iltaa - piripintaan, kiitos. Ehkä minä tämän muistolla jaksan huomisen päivän ennen kuin tulee taas ilta ja minä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti