Kirjoitan niin kuin pieni eläin, joka toivoo, että kirjoittaminen voi päästää sen tuskistaan ja niin se päästääkin aina vähäksi aikaa toiseen ulottuvuuteen ja kirjoitan minä. Tein kurpitsakeittoa ja maustaminen osui ja savupaprikaa sen verran, että on kuin keiton olisi tehnyt lohikäärme, tai että siinä olisi lohikäärmeenlihaa joukossa, röyhtäilen savua, tältä tuntuu olla lohikäärme.
Hetkeksi aikaa minä kirjoitan kaiken pahan pois ja kirjoitan ja unohdan ja kirjoittaminen vetää viltin niskaani ja sen alla paistaa aurinko viattomana niin kuin olisi ihan tavallinen syyskuu ja Volvot ajelevat pitkin poikin ja kylkiluiden välistä kasvaa siipisulkia, eikä mikään ole pahasti väärin.
Kävelen tänään eestaas kahteen kertaan kirjastoon, toisella lainaan, toisella sanoitan. Suutarisetä on paikannut asialliset kenkäni niin, että niillä voi taas hiipiä ja pilvet roiskaisevat sateen ja menevät sitten pois niin kuin märkä maa johtuisi jostain muusta kuin niistä. Minä keksin omia totuuksia ja pitelen niistä kiinni niin kuin se olisi ainoa keino, mitä se onkin, ja mietin, onko lohikäärmeillä suomujensa alla ruutia kuin hilsettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti