Viime viikkojen ajan olen havahtunut kasvonilmeisiini, tai siis lähinnä siihen, miltä ne tuntuvat naamalla. Olen huomannut rypistäväni tiedostamattani milloin mitäkin osaa kasvoistani: silmien seutua, suuta, koko kasvoja. Aina kun saan itseni kiinni kireän ilmeen ylläpitämisestä, rentoutan kasvoni - vain huomatakseni kahden minuutin kuluttua, että ilme on palannut.
Eräänä aamuna, kesken aamutoimien, muistin erään työasian. Ei ollut mikään kiva työasia. Puuhastelin mitä puuhastelin ja menin sitten kylppäriin ajatuksenani kai laittaa ripsiväriä. Kun astuin vessaan, vilkaisin automaattisesti peiliin. Sekunnin ajan peilistä katsoi vastaan joku toinen, sitten se katosi nähtyään säikähtyneen ilmeeni. Oli tosi pelottavaa nähdä omat kasvonsa sen näköisinä kuin näin ne hetken verran peilistä. Kuka oli se kireä, vihainen, ruma nainen? En oikeasti ole nähnyt kasvoillani ikinä ennen sitä ilmettä. Tajusin heti, että se johtui töiden ajattelemisesta, tunnistin tunteen kasvolihaksissa. Hui. Sen aamun jälkeen olen keskittynyt kasvolihasten rentouttamiseen entistä tomerammin.
Joskus kirjoittaessani havahdun tajuamaan kasvonilmeeni. Kulmien kurtistusta, hassua hymyä. Kasvot eivät ole kireät, eivät ahdistuneet, vaan kynä hakee tunnetta ilmeen kautta. Se on jännää. Omituisia ilmeitä. Jos näkisin ne peilistä, purskahtaisin varmasti nauruun. Nuo ilmeet eivät häiritse minua lainkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti