Kokkarit. Pileet. Pönötysjuhlat. Velvollisuuspirskeet. Ihan miten haluatte kutsua. Juhlat käsittivät entisen viiteryhmän - tai sen, jonka oletettiin olevan viiteryhmäni silloin ennen. Olo on ristiriitainen, kun nyt istun kotona pienessä hutikassa (aliarvostettu sana tuo hutikka) ja pohdin illan saldoa. Selkeästikin sen yhden punkkulasin olisi voinut jättää juomatta siitä välistä, mutta turhaa sitä on katuakaan. Huomenna en ole skarpeimmillani, mutta ei ole krapulaakaan. Toivottavasti ei puhemorkkis myöskään.
Se, mikä mietityttää, on aika, miehet ja minä itse. Aika, koska se kuluu ja on kulunut. Katsoin juhlan virallisen ajan ihmisten takaraivoja ja tunnistin profiileja. Tuttuja ja niin järjettömän kaukaisia. Se oli eri elämä, eri Rooibos, ei Rooibos nimeltään lainkaan, se oli joku muu, joka eli sitä elämää. Väärää elämää, jota ei oikeastaan ollutkaan. Lapsi, joku hyvin nuori. Hämmentävää. Miehet? Ne olivat vanhettuneet. Ennen niin ihailtu charmi oli peittynyt vuosien alle mutta - kyllä se sieltä pilkahti. Silmiin katsominen uppoaa minuun näköjään aina, repaleittenkin alta. Ja ne toiset miehet - ehkä olen naiivi, mutta sallikaa minulle vielä se: en vain tahdo ymmärtää sitä, että ne, jotka olivat kolme vuotta sitten ystävällisiä setiä, voisivat öögailla minua sillä silmällä - ei ei ei.
(Tästä on deletoitu avomielinen pätkä, jota kaduin jo tässä pienessä hutikassakin - häpeän huomenna näitä ajatuksia ja tasan en halua niitä kaiken kansan luettaviksi.)
Kun kävelin kotiin, taivas oli eri sävyisiä harmaita ja dramaattisen möyrivä - sade heitteli harvoja pisaroita kasvoille ja teki mieli kääntyä tuuleen, antaa puhdistaa, antaa nojata, antaa tulla lähemmäs kuin kenenkään pitkään aikaan. Kävelin kotiin, söin banaanin ja join maitoa. Väsyttää. Ei pelkästään nukuta vaan väsyttää henkisestikin. Tiedän, että jaksan ihan hyvin, mutta en kuitenkaan jaksa tuntea itseäni tomeraksi ja sinnikkääksi, edes normaaliksi. Haluan ryömiä sikiöasentoon sänkyyn ja halata itseni uneen. Haluan ulos sateeseen seisomaan. Ulkona on teräksenharmaata ja sade osuu, vaikka mikään muu ei osuisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti