Ksii tuli. Vanhanaikaisesti, puun takaa. Niin yllättäen ja äkkiä, että olisin tihrustanut itkua ihan vaan liikutuksesta, jos ei olisi ollut niin kiire kirjoittaa sitä paperille. Kiitos.
Töiden jälkeen söin hiukan, selasin Hesarin ja pakkasin tavarani punaiseen kassiini, joka paikattiin kaksi vuotta sitten juhannuksena laastarilla kun siihen tuli repeämä pohjaan. Nykyään kassi on ihan kunnolla korjattu ja se kuljetti kirjoitusvihkoni ja minut lähikuppilaan. Tilasin kupin teetä ja arvoin hetken pöydän valintaa. Valitsin sen, joka oli lähinnä sitä pöytää, johon olisin oikeastaan halunnut. Kirjoitin kaksi sivua tahmaista, hidasta raakatekstiä. Sitten Ksii. Isona aaltona. Minä pidin kiirettä, yritin tavoittaa kaikki sanat kun ne purskahtivat ylitseni, yritin kirjoittaa tätä hetkeä nyt ja muistaa samalla ne sanat, jotka kuuluivat loppuun, mutta tulivat luokseni heti alussa. Kymmenen sivua. Yhteensä tunti intensiivistä kirjoittamista, pientä hätää, etten tavoita sanoja paperille ennen kuin ne huuhtoutuvat takaisin mereen.
Nyt olen väsynyt ja virkeä yhtä aikaa. Laitoin Stellan soimaan, istun lattialla läppäri sylissä ja voisin itkeä tihrustaa - väsymystä, huomista työpäivää, syntynyttä Ksiitä. En itke. Istun. Väsyttää. Pitää nousta, odottaa ukkosta tulevaksi, juoda teetä, syödä hiukan. Väsyttää ja itkettää. Kunhan nousen tästä ja ravistaudun hiukan irti Ksiin pyörteestä, tokenen ihan tavalliseksi.
Loppuviikko on hiukan buukattu, mutta aion ehtiä kirjoittaa Ksiin uudelleen koneelle.
Pientä hymyä, ihan pientä, väsynyttä. Minun pienet kreikkalaiseni. Kun tulin kotiin kantakuppilasta, olin taas askeleen verran lähempänä, hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti