Välillä tulee hätä. Minun pitäisi, pitäisi! Olisi jo pitänyt! Paljon, koko ajan, olisi pitänyt!
Keskityn rauhoittumiseen, auttamaan keuhkoja vasten litistynyttä maailmanloppua enteilevää vatsaa rentoutumaan. Hyvä maha, rento maha. Hyvä mieli, rento mieli. Ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää. Hyvä tyttö. Ei mitään hätää.
Silitän itseäni henkisesti, tyynnytän ja tasoitan. Ei mitään vikaa tekemissäni valinnoissa. Ei hätää. Ei mitään vikaa siinä, että olen keittänyt sitä raparperihilloa ja tiskannut. Mikään minun elämässäni ei riipu siitä eikä mene pilalle siitä, että otan aikaa. En pilaa mitään rentoutumalla, rentouttamalla.
Maha pyrkii takaisin sykkyrälle, punkee kylkiluita. Minä hengitän rauhallisesti sisään ja ulos. Tässäkin se on tarpeen, armollisuus. Ei pelkästään siinä, että antaa anteeksi muka-mokat. Sitä tarvitaan myös silloin kun elän ihan tavallista elämää. Silloin kun uskallan rentoutua ja hyristellä itsekseni. Olen ansainnut sen ja mikä vielä tärkeämpää: tarvitsen sitä. Aikaa, jolloin en pode maha sykkyrällä huonoa omaatuntoa siitä, että en kirjoita koko ajan, jokaisen hengenvedon sivua ylös ja alas.
Enkö minä nyt ihan oikeasti voisi tajuta, että en
a) ole yli-ihminen, joka kykenee tekemään koko ajan koko ajan
b) pärjää ilman rentoutumishetkiä, joina hengaan vaan
c) pilaa mitään peruuttamattomasti sillä, että pidän itsestäni huolta kirjoittamisten välillä?
Kaikki on hienosti, hyvä tyttö. Mene nukkumaan, nuku hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti