Laitoin aurinkorasvaa käsivarsiin ennen kuin lähdin kotoa. En tiedä oliko tarpeeksi. Ihanaa oli. Aurinkovoide oli sitä samaa kuin Uudessa-Seelannissa, sieltä ostettua. Tuoksumuistot ovat vahvoja. Istuin kahvilan terassilla, join kupin teetä ja lasin vettä ja kirjoitin runoja. Pelkkiä runoja. Hassua. Pitkästä aikaa, ja kun enhän minä kirjoita runoja. Aurinkovoiteesta tarttui kiireetön olo. Olen liikkunut tänään rauhallisesti. Kirjoittanut niitä runoja, ihan vain huvin vuoksi. Ollut lempeä itselleni. Ihan vain siksi, että voin. Runoilen kun runoilen. Sanat ovat tulleet tyytyväisinä siihen, ettei tarvitse esittää mitään. Paperille tarttui aurinko ja lämpö. Ampiaiset ja varpuset. Ulkona on kesäistä. Olin t-paidassa. Kotiin kävellessä laitoin takin päälle. Siksi, että se oli. Siksi, että varjokohdissa tuntui muka viileältä.
Yritän pitää kiinni tästä rauhallisesta, melkein uneliaasta tunnelmasta. Syvään hengittämisestä, kiltteydestä. Nauttia siitä, että keuhkojen rohinaan määrätty lääke pitää allergiaoireetkin poissa. Oikeasti minun pitäisi niistää koivun siitepölyä silmät vedessä. En tällä kertaa. Ylimääräinen päivä siis siinäkin mielessä.
Alan laittaa ruokaa. Siinä välissä ajattelin kirjoittaa. Niitä runoja puhtaaksi koneelle, toiseen kertaan. Ainakin. Itseäni näiden ääriviivojen sisälle.
Ja muistin ostaa niitä paristojakin; nyt kirjoitan taas oikealla näppäimistöllä. Se on tottelevainen ja notkea sormien alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti