Harmaja

Ei aurinkoa. Ilmatieteen laitoksen mukaan sitä ei saada ainakaan seuraavaan viikkoon. Vieläkään. Tykkään syksystä, se on lempivuodenaikani ja osittain juuri pimeyden takia, mutta tämä helmikuu on ollut niin harmaa, niin mustavalkoinen, niin tuhruinen, että alkaisi jo riittää. Eilen katsoin valokuvaa, jossa paistoi aurinko, ja hämmennyin ihan täysin: voiko olla noin valoisaa, noin vihreää ja sinistä, ihan oikeasti? Tuntuu, ettei täällä ikinä enää. Valkoinen, musta, harmaa. Haluan korkean taivaan ja paljon valoa! Mutta että ei ole luvassa muuta kuin tätä samaa aina vaan.

Haluton päivä. Syytän tuota harmaanvalkoisuutta. En inhoa sitä, se on pehmeää ja villavaa ja kaunista, mutta luulen, että elimistöni alkaa kohta kirkua, jos se ei saa nähdä muita värejä.

Olen siivonnut. Olen pessyt pyykkiä. Tiskaus on kesken. Sen jälkeen menen ulos tuonne valkoiseen ja mustaan. Sitten tulen sisälle. Ja kun kotona on puhdasta, tiskit tiskattu ja muuta, niin mitä täällä sitten tehdään? Haluton päivä, niin kuin sanoin. Haluan kirjoittaa kyllä, mutta en tänään. Energiataso matalalla. Huomenna jaksan taas. Olen kyllä tänäänkin ajatellut kirjoittamista. Tai sitä juttua, joka nyt on kesken. Kirjoitin aamulla yhden sivun sängyssä istuen. Siis käsin, ei paljon mitään koneella. Tuo yksikin aamusivu teki hyvää, siellä on sopivia sanoja. Ajattelin pölyjä pyyhkiessäni kuinka minun pitäisi ottaa tuo kasa vanhoja kirjoitusvihkoja ja alkaa käydä niitä läpi. Siellä on varmasti kilokaupalla hyviä sanoja, ehkä sellaisia, joista syntyy jotain uutta, tai joita voi käyttää jossain uudessa. Olisiko tänään sellainen päivä? Katsotaan. En hirveästi pidä kirjoitusvihkojen uudelleenlukemisesta, koska lukeminen on niin hidasta - varsinkin silloin, kun teksti tulee kynästä kysymättä, käsiala avautuu ja melkein hajoaa osiinsa. Sitä tankataan sitten.

Miten voi olla noin samaa kulunutta valkoista taivas ja maa. Samaa. Välissä kaupungin musta viiru, jota puiden latvat rikkovat. Ihmiset mustissaan. Kirkon torni ei yllä puhkaisemaan pilviin reikää.