May the Force be with you

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kirjoittamisesta ja sanoista, taas kerran

Tänään näin kanssakirjoittajia ja sain palautetta yhdestä uusvanhasta tekstistäni. Pari darlingia pitää tappaa, rakenne uusiksi, parempi motivointi, kliseitä pois... Hommia riittää ja palaute oli välillä hyvinkin suorasukaista. Hyvä niin. Mielessä pyörii jo lauseenpuolikkaita, joilla korjaan tilannetta. Käytiin taas myös läpi hyvin lyhyesti se, että ei, minun novellini eivät synny teema edellä. Joidenkin mielestä niiden pitäisi syntyä, mutta minä olen eri mieltä. Eivät nimittäin synny. Ehkä kirjoitan joskus tulevaisuudessa toisin kuin nyt, ehkä joidenkin tekstien kohdalla on toisin, mutta nyt en kulje teema edellä. Kirjoittaminen on seikkailu.

Pari viimeistä päivää on ollut arveluttava ja arveltunut olo. Epäileväinen. Epäseikkailullinen. Ensi maanantai ja tiistai ovat vapaapäiviä. Palkattomia sellaisia. Asetan tietysti hirveitä paineita niille päiville. Pelkään, että jos en saakaan kirjoitettua, entä jos kadotan sen innon, joka minulla on yhtä uutta tekstiä kohtaan ja jota olen onnistunut vaalimaan kohta jo kaksi kuukautta. Entä jos se menee pois? Sama vanha pelko aina: entä jos se menee pois. Mikä se? Kirjoittaminen, sanat, into. Pitäisi vain näinä kirjoittamattomina päivinäkin muistaa luottaa siihen, että kirjoitus synnyttää kirjoitusta ja että kaikki on hyvin.

Palautteesta tuli mieleen muuten sekin, että sain palautetta inhorealismista. Ällötti ja oli kuulemma vähän liikaa. Aloin nauraa ja sanoin, että taas tämä. Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta. Sanat, jotka minulle ovat aivan neutraaleja, tapahtumat, jotka kerron neutraalisti ja paisuttelematta, tosiasiat raportoiden, saavat lukijat sanomaan, että ällöä ja inhorealistista. Loput, jotka omasta mielestäni ovat neutraaleja, ovat lukijoiden mielestä "ranteet auki -kamaa". Mikä vain vahvistaa tunnetta siitä, että todellakin teksti tulee toiseksi kun se luetaan. Lukija rakentaa tekstiin merkityksiä, joita sanoissa itsessään ei ole. Sanat eivät ole "hyviä" tai "pahoja" (anteeksi naiivi ilmaukseni), sanat vain ovat. Ja kun minä kirjoitan, otan sanat usein jotenkin annettuina, ilman painolastia. Oksennus on oksennusta - sitä, mitä syntyy, kun ihminen yökkää vatsalaukkunsa sisällön pois sieltä. Onko se sitten ällöttävä asia vai ei - sehän riippuu ihan lukijasta.

Väsyttää. Hain uuden kirjan tänään postista. Menen nukkumaan sen viereen.



ps. Helmi-Maarialla on arvonta, menkää ja tulkaa arvotuiksi!

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nuo paineet kirjoitusajalle ovat kamalia. Minulla on muutenkin aika pahasti kortilla, sitten kun jostain tunti tai pari irtoaa, pitäisi saada aikaisesksi vähintään puoli romaania. Joopa. Inspis katoaa juuri silloin...
Joskus sitä pääsee alkuun vain pistämällä itsensä alkuun. Mutta joskus teksti on jumissa eikä sitä vaan voi kirjoittaa eteenpäin. Pitää hauduttaa, suunnitella, kehiä juonta.Ja sehän ei tunnu sitten ollenkaan tuotteliaalta tavalta käyttää vähiä kirjoitusaikojaan. Morkkis tulee.
-Leijona

Johanna kirjoitti...

Jaksamista ja intoa kirjoittamiseen! Levätäkin pitää, se on tärkeää aivoille ja koko kropalle.

Tekstisi muistutti minua parista ideasta, jotka minun on jo kauan pitänyt lisätä ideapankkiini, mutta aina on unohtunut tässä koneella ollessani. Kiitos siis muistuttamisesta, tietämättäsi. :)

Mitä tulee inhorealismiin, ymmärrän kyllä lukijaa hyvin. En itsekään ole erityisen herkkä, mutta jos inhotusta herättävää kuvausta on paljon, ei tee mieli lukea. Kirjoittamisen suhteen tuo on helpompaa, sen olen huomannut. Lukiessa teksti tosiaan tuntuu aivan toisenlaiselta.

Olen menossa ensi viikolla Prahaan kuuntelemaan palautetta kirjoittamisestani. Jännittää jo nyt! :)

Vera Vala kirjoitti...

Tuli tuosta kirjoituspäivän "pelosta" mieleeni, kun minulta kysyttiin juuri, että millainen on huono kirjoituspäiväni, siis sellainen, jolloin teksti ei kulje. Vastasin, että luotan piilotajuntaan. Joskus on päiviä, jolloin en kirjoita oikeastaan mitään, tai siis en ainakaan työn alla olevaa käsikirjoitusta. Mutta uskon, ettei piilotajunta entä päästä meitä käsistään. Se työskentelee silloinkin, kun me emme istu ja kirjoita. Eli ei sillä väliä, vaikka tekstiä ei aina syntyisikään, sitä syntyy sitten, kun piilotajunta on kypsä päästämään irti.

Joskus pelkkä oleilu voi olla tuottavampaa kuin kirjoittaminen. Joskus taas pitää vain istuttaa itsensä koneen äärelle.

Oi kirjoittamisen jumala, anna meille viisautta erottaa nämä toisistaan! ;)

Elegia kirjoitti...

Lukijan tulkinta onkin lähes aina erilainen kuin kirjoittajan, koska kukin arvottaa (sekä tiedostamattaan että tietoisesti) sanat niin eri tavoin. Itselle näennäisen neutraali sana saattaa toisella synnyttää ties mitä sivumerkityksiä ja tuntemuksia.

Itse pidän inhorealismista(kin) enkä kovin helpolla hätkähdä. Mutta luulen, että nämä ovat myös pitkälti makuasioita, sillä luen mielelläni "ällöttäviä" kirjoja. Ällöttävällä tarkoitan nyt esim. vaikkapa väkivaltaisia, raakoja, surullisia, "mielisairaita" jne. Jotkut kavahtavat sellaisia, vaikkei kauheuksilla edes mässäiltäisi. Ja sekä mikä jonkun mielestä ei ole mässäilyä, voi toiselle sitä olla.

Ei ihme, että syntyy paineita kirjoittajalle! Jotenkin on vain löydettävä se oma tie: kaikkia ei voi miellyttää eikä kannatakaan.

Elegia kirjoitti...

Pakko vielä palata tuohon oksennukseen. Minusta se oli hyvä esimerkki ja minullekin oksennus on vain oksennus. Eri asia kokonaan on, jos sitä (oksennusta) aletaan kuvailla tyyliin, mitä se sisältää, minne se lensi, miltä se haisee tai peräti maistuu. Siinä vaiheessa voi jo tällaista paatunuttakin sielua alkaa etoa. ;)

vaarna kirjoitti...

Vai pitäisi kirjoittaa teema edellä? Miten se onnistuu? Minä kerron aina tarinaa. Teemat eivät tule sen sekaan tietoisesti, vaan ne nousevat esiin kirjoittaessa.

Mielestäni inhorealismi on yksityiskohdilla mässäilyä. Se on ruuan syömistä käsin, niin että sormet ovat rasvaiset ja olo kamala.

Tiedän, että moni lukija haluaisi mielummin epämääräisiä viittauksia kuin yksityiskohtia. Itse pidän yksityiskohdista. Viittaukset sopivat hyvin tietynlaisiin teksteihin ja tietyille ikäryhmille, mutta välillä asioiden kertominen kuin ne ovat on olennaista.

Saako kysyä millainen tarina oli liian inhorealistinen?

Rooibos kirjoitti...

Leijona: Been there, done that! Niin tutut tunnelmat. Kun kirjoitusaikaa on vähän, ei tosiaan tunnu ajan arvoiselta käyttää sitä suunnitteluun... Vaikka milläs ajalla sen sitten tekee?

Johanna: Ole hyvä muistuttamisesta :D! En ole itsekään inhorealismin ystävä, mutta omassa tekstissä asiat eivät tunnukaan inhorealistisilta. Jotkut kohdat, jotka muiden mielestä voivat olla ällöjä, saattavat minusta olla kauniita. Mutta tosiaan, se on ihan eri asia kirjoittaessa ja lukiessa. - Praha ja kirjoittaminen ja palaute kuulostaa ihanalta! Nauti matkasta!

Vera: Minäkin uskon piilotajunnan tai alitajunnan työntekoon. Se on huomattu niin monesti. Usein, jos yrittää väkisin vääntää jotain vaikeaa kohtaa, eikä se mitenkään kirjoitu oikein, saattaa auttaa se, että heittää kynän nurkkaan ja alkaa tehdä jotain ihan muuta. Siis tyyliin tiskata tai siivota tai neuloa. Jotain käsillä. Se tuntuu auttavan alitajuntaa. Ja tähän: "Oi kirjoittamisen jumala, anna meille viisautta erottaa nämä toisistaan! ;)" sanon vain, että aamen! :)

Elegia: Niinpä, kaikkia ei voi miellyttää. Itse luulen, että tuon kyseisen tekstin kanssa teen niin, että kun lisään siihen tarvittavia asioita, jotka sieltä nyt puuttuvat, se ns. inhorealistisuus pehmenee hiukan - ihan vain sillä, että on enemmän sitä muuta tekstiä. Vaikka ei sen puoleen, jos kirjoittaa epämiellyttävästä aiheesta, niin pakostikin sinne tulee epämiellyttäviä asioita mukaan ;). Tuo on kyllä hirveän mielenkiintoista, että mitkä sanat ovat niitä, jotka ovat itselle hyvin neutraaleja ja aiheuttavat toisissa voimakkaita reaktioita. Ja muuten, se oksennus oli siinä tekstissä vain oksennus ;). Okei, mainittiin siinä se, kuinka vatsa kouristelee ja lopulta yökätään vain sappea, mutta ei se minusta mitään kovin radikaalia kuvastoa ole :D.

Vaarna: Niinpä. Koulukuntia on yhtä monia kuin kirjoittajiakin. Toiset tietävät teeman heti ensi kirjaimesta lähtien ja suunnittelevat tekstit etukäteen, toisille (niin kuin minulle) se tekstin teema paljastuu pikku hiljaa kirjoittamisen edetessä. Eikä sillä minusta ole väliä, mitä prosessissa tapahtuu, kunhan lopputulos on hyvä ;). Niin, ja siihen liikaan inhorealismiin, vilkaise tuota vastausta, jonka kirjoitin Elegialle, siitä selviää aika suurelti. Osa inhorealismi-kritiikistä tuli varmaan myös siitä, että tekstin aihe ei kerta kaikkiaan vaan ole kovin valoisa, eikä ole tarkoituskaan. Mutta toisaalta, ei ole myöskään tarkoitus ällöttää lukijaa, joten pieni tasapainoilu voi olla paikallaan.