Jännittävää, mitä kaikkea sitä oppii itsestään. Tänään olen tajunnut yhden, ei-kirjoitusasian itsestäni, ja tajuamani juttu oli pienoinen yllätys. Ylipäätään tämä vuosi on ollut tähän mennessä täynnä oppitunteja. Jotkut kivoja ja jotkut vähemmän kivoja, mutta oppia ikä kaikki, joka tapauksessa.
En ole ihan hirveästi kirjoittanut tänä(kään) kesänä, mutta joitain asioita tuntuu silti menneen jakeluun. Alkukesästä heräsin siihen, että liika tekstin hiominen on tosiaankin liikaa. Kirjoittajakaverit antoivat rakentavaa palautetta yhdestä uudesta novellista, mutta vaikka sain ehdotuksia muuttaa "tuota ja tätä ja avaa tätä vähän paremmin" niin sain myös kiellon "älä sitten muuta mitään muuta". Että jos teksti tuntuu itsestä hämmentävän valmiilta heti ensikirjoittamalla, niin joskus se tosiaankin on sitä. Kesän kirjoitusleirillä puolestaan opin sen, että deadlinet ovat hyvä asia. Ei sillä, en ole koskaan inhonnut deadlineja, mutta kun deadlinen häämöttäessä toistui viimevuotinen kirjoitushurmos ja sain itsestäni irti jänniä asioita, niin pakkohan se oli todeta, että toimii. Ei varmasti aina, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Kurssilla opin myös muita asioita, jotain siitä, miten minä kirjoitan ja jotain siitä, miksi kirjoitan; pieniä lisäyksiä, uusia puolia itsestäni.
Kirjoitin tänään sivullisen täyttä soopaa. Siihen meni noin neljä minuuttia. Ajattelin samalla sitä, kuinka käytän raakatekstin kirjoittamista tapana vältellä kirjoittamista, jolla pääsee sukeltamaan. Siis tarkoitan, että uin, jotta vältyn sukeltamasta, koska uituani pystyn selittämään itselleni, että "olenhan minä ollut tänään vedessä, olen ollut reipas ja ahkera". Ei sillä, usein soopa on hyödyllistä ja ainakin pysyy käsi liikkeessä, mutta voisihan sitä kirjoittaa joskus muutakin. Ehkä ensi kerralla, tai sellaisena hetkenä, kun aikaa on sen verran käytettävissä, että voi asettaa itselleen deadlinen: "aikaa tunti, kirjoita!" Lauantaina tai sunnuntaina siis toimeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti