Vanha virsi

Kirjoittamani novelli on hyvä. Sen täytyy olla, koska se aiheuttaa fyysisiä reaktioita minussa. Se sopii loistavasti Kreikkalaisiin, vinksauttaa kokoelmaa pahaan päin. Ihan kohta minulla on Kreikkalaisissa koossa sellainen paketti, jolle en voi tehdä enää mitään parantaakseni sitä. En, vaikka kuinka yrittäisin. Sekö lähtee sitten taas? Se lähtee ja lyö otsaa karkeaan tiiliseinään niin, että veri tirsuu ja seuraavana aamuna otsa on turvonnut ja lihasneste helmeilee tahmeana ja keltaisena pitkin ihoa ja osa otsasta on ruhjoutunut syville mustelmille. Kahden päivän päästä otsaa tykyttää ja se mätii pahaa verta. Sitäkö taas, sitäkö? Sitä. Luunsiruja ja visvaa. Väsyneitä katseita ja luuttomia käsivarsia. Sitä aina vain. Kääriydyn odottamiseen niin kuin märkään pyyhkeeseen kun pohjoisesta tuulee ja muutakaan ei ole. Kääriydyn odottamisen piikikkääseen paitaan, siihen on neulottu takiaispalloja, ampiaisia ja nokkosia ja se silittää minua vastakarvaan.

Eilisen aamupäivän toiveikkuus on valahtanut nilkkoihin. Työni tuntuu turhalta, mutta en osaa enkä halua lopettaakaan, sillä jos minä tämän jätän, minuun ei jää mitään.

Ollaanpas sitä taas positiivisia. Hohhoijakkaa.