Hirveän mielenkiintoista keskustelua (ainakin) Hesarissa Riikka Ala-Harjan uusimman romaanin tiimoilta, aiheesta että saako kirjailija käyttää muiden ihmisten elämiä teoksissaan ja mitä saa käyttää ja mitä ei. Jos tätä keskustelua ei olisi koskaan tuotu julkisuuteen, niin kukaan ei tietäisi, että Ala-Harja on "käyttänyt" läheisiään. Eikä sillä, keskustelu on hyvä, en ollenkaan tarkoita, etteikö sitä olisi saanut avata. Olenko minä kirjoittajana kuitenkin jäävi sanomaan tähän asiaan mitään? Kun onhan se nyt selvä, mikä minun kantani on. Että fiktio on fiktiota. On tietysti sellaisia asioita, joita en tekstiini laittaisi - jotain tiettyä läheisiin liittyvää esimerkiksi. Mutta sitten taas, jos ruvettaisiin ulkopuolelta rajaamaan, niin mikä on tarpeeksi pieni tai vähäpätöinen asia, että sen voi toisen elämästä "varastaa" ja sijoittaa tekstiinsä? Ja kuinka moni meistäkään voi väittää olevansa niin ainutlaatuinen, ettei kellekään muulle koko maailmassa olisi tapahtunut samoja asioita? Tarkoitan, että ne asiat, jotka tuntuvat intiimeiltä ja sellaisilta, että ne ovat niin yksityisiä, ettei niistä voisi kirjoittaa, ovatkin usein niitä asioita, jotka nostavat tekstin yleismaailmalliselle tasolle ja antavat lukijoille kosketuspintaa siihen.
Olenko minä itse käyttänyt läheisiäni kirjoittaessani? Olen. Mutta yksikään novelleistani ei kerro kenestäkään tuntemastani ihmisestä. Ei, vaikka eräs novelli on saanut alkunsa eräästä isovanhempieni elämäntilanteesta ja muistoista. Pienempiä, muille tai itselle tapahtuneita sattumuksia tai läheisteni sanomia repliikkejä olen käyttänyt myös. Niin, ja olen käyttänyt itseäni, tietenkin, enkä ole yksikään novellieni pää- tai sivuhenkilö. Fiktiivinen on fiktiivistä. Mikä ei poissulje sitä, että vaikka teksti tai teos olisi kuinka fiktiivistä, niin se voi silti satuttaa ja loukata. Se on sitten jokaisen henkilökohtainen harkinta ja etiikka ja moraali ja etikka, jotka määrittelevät sen, mikä kenenkin mielestä on sellaista, mitä ei voi kirjoittaa. Joskus kirjoituskursseilla tapaa ihmisiä, jotka kirjoittavat loistavaa tekstiä, joka kuitenkin jää jotenkin kesken ja vajaaksi. Kysyttäessä he sanovat, etteivät voi kirjoittaa, sillä aihe on esimerkiksi suvulle liian arka paikka. Lukijahan ei saa yleensä koskaan tietää, mikä on "varastettua" ja mikä ei. Joskus teksti jää surullisen vajaaksi vain siksi, ettei kirjoittaja "voi" kirjoittaa sitä auki. Onko sekään sitten väärin? Ei, jos kirjoittaja on sitä mieltä, että niin on parempi.
Mutta takaisin - mitä ja miten minä olen valmis kirjoittamaan? Sitä ja siten kun tuntuu hyvältä. Vielä ei ole tullut vastaan sellaista todellista asiaa, jota en olisi halutessani uskaltanut upottaa tekstiini. Fiktiivisiä "liiallisia" asioita on kyllä ollut iso liuta, sellaisia, joiden kohdalla oma henkilökohtainen sensorini on vetänyt terävästi henkeä, temponut kynää pitelevää kättä ja kirkunut "ethän sinä voi!". Yleensä sitä henkilökohtaista sensoria ei nimenomaan pidä kuunnella noissa tilanteissa. Omatunto lienee ainoa kuunneltava asia. Ja kyllä, aion hankkia käsiini Ala-Harjan uusimman. Olin päättänyt sen jo paljon ennen kuin lehtien palstoilla alettiin keskustella siitä, mitä kirjaan saa kirjoittaa ja mitä ei.
Edit: Jäin miettimään vähän pitempäänkin sitä omaa rajaani, että mitä läheisteni asioita en ottaisi osaksi tekstiäni. Kyllä, niitä asioita löytyy lopulta aika paljon. Kirjoitin yllä, että ei ole tullut vielä vastaan sellaista todellista asiaa, jota en olisi halutessani uskaltanut kirjoittaa osaksi jotain tekstiäni. Se on ihan totta. Ei ole tullut halua kirjoittaa tietyistä asioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti