Minulla on ollut jo pitkään jonkinlainen Tukholma-syndrooma novellihahmoihini liittyen. Tajusin kuvion kunnolla vasta tänään, kun sain Kirjoittajakaverilta nopeat kommentit uudesta novellistani. Tarkoituksenihan oli siis kirjoittaa päähenkilöstä ällöttävä. Hänen tekonsa eivät ole objektiivisesti katsottuna normaalin, terveen ihmisen tekosia ja hänen luonteestaankaan tuskin voi olla kauhean montaa eri mieltä. Paitsi että minä olen. Kirjoittajakaveri antoi lyhyen luonneanalyysin päähenkilöstäni ja minulle tuli tarve puolustella häntä. Selkeä Tukholma-syndrooma. Ymmärrän päähenkilöäni hyvin. Sympatiseeraan häntä. Mielestäni hänen tekemänsä asiat eivät ole ällöttäviä, ne vain ovat. Asiat, joita hän tekee, menettävät minulle merkityksensä, ne ovat vain asioita, neutraaleja asioita, joilla ei ole kielteistä eikä myönteistä taakkaa mukanaan. Sanat ovat vain sanoja. Paljaita sanoja, jotka eivät arvota, joissa ei ole puhtaina sanoina negatiivisia tai positiivisia latauksia. Lukija arvottaa sanojen merkityksen lukiessaan, lukijan alitajunta antaa mielleyhtymät hyvään tai pahaan. Minä en ymmärrä niitä kirjoittaessani, niillä ei ole väliä.
Tätähän se on aina ollut. Yhdessä vaiheessa (pari vuotta sitten) valitin, että Kontakti sanoi kokoelman olevan melkoista "Ranteet auki kamaa. Noi sun loput on ihan järjettömän lohduttomia." Olin lentää pyrstölleni. Lohduttomia! Eivätkä olleet! Neutraaleja, eivät ehkä selkeän, mutta positiiviseen päin kuitenkin. Vähintään neutraaleja, ehdottomasti. Uskoin kuitenkin Kontaktia ja fiksasin muutaman novellin loppua (hyvä niin). Joissain onnistuin, joissain en. Yhdestä onnelliseksi uusitusta lopusta (taisi olla Myyn loppu) Kontakti ilmoitti, että "nyt se vasta onkin helvetin ahdistava". Siinä vaiheessa pääsi nauru.
En osaa kutsua kuviota muuksi kuin Tukholma-syndroomaksi. Mitä muuta se olisi? Selitän kaiken parhain päin tai ainakin neutraaliksi. Enkä tarkoita kritiikkiä itse tekstistä (jos joku sanoo, että rakenne on huono tai henkilö epäuskottava, niin asiallehan pitää tehdä jotain, eikä vängätä vastaan), vaan nimenomaan sitä, että jos joku sanoo, että teksti on synkkä, en välttämättä ymmärrä, että miksi muka. Kun joku sanoo, että uusimman novellini päähenkilö on häiriintynyt ja täysin moraaliton, olen sitä mieltä, että arvio on karkeaa liioittelua. Kun joku arvioi, että päähenkilöni on epäkohtelias ja ilkeä, väitän vastaan, että eihän ole. Vasta kun erikseen mietin, miltä tuntuisi jos olisin itse päähenkilöni tekojen kohde, tajuan, mitä toinen tarkoittaa arvostellessaan päähenkilön moraalia.
En tiedä, osaanko selittää, miltä Tukholma-syndrooma tuntuu. Se on vähän kuin ottaisin värilliset, merkityksiä antavat silmälasit pois silmiltäni ja katsoisin asioiden oikeita värejä, jotka eivät tarkoita hyvää tai pahaa, ne vain ovat. Kun kirjoitan, minulla ei ole niitä silmälaseja, vaan kaikki tapahtumat ja teot ovat normaaleja ja neutraaleja. Hassua asiassa on se, että nyt vasta näen tämän kuvion näinkin selvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti