Jumalainen äkkitalvi. Kynttilä, kaksi kuppia teetä, aurinko hohtaa pilvien takana. Pyykit pitäisi ripustaa ja päivä on vasta puoli. En halua mitään niin kuin pysyä kotona, siis olla vapaalla päiviä ja päiväkausia: olisi kynä ja sana ja lumi ja pakkanen. Ihoa kipinöi kirjoittamisen tarve ja kaikki ne sanat, jotka kiehuvat ihon alla ja joille minulla ei ole aikaa niin paljon, että osaisin päästää ne ulos. Ikkunalaudoilla on kinokset, maisema on valkoinen ja harmaa ja sininen. Talvi tekee ihan kipeää, niin hyvä se on.
Miksi uudella lumella on tällainen vaikutus? Niin kuin tavallista useammat asiat olisivat mahdollisia, vaikka mikään ei ole muuttunut. Sitäpaitsi odotusta on helpompi olla ajattelematta, kun voi ajatella pakkasta ja lumen natinaa ja kaulaliinoja suun edessä. Tällä hetkellä en haluakaan ajatella odotusta: olen vaihteeksi taas pessimistinen, ja pelkään, että Kreikkalaiset maitojunaantuvat enemmän kuin pääsevät taas porrasta ylemmäs. Ja kuinka monta porrasta vielä on edessä? Onko niiden päässä jotain muuta kuin seinä? Stop. En ajattele. Ripustan ne pyykit ja menen lumeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti