Töitä. Ruokakaupasta sinappia (kaksi Dijonia, ettei pääse yllättäen loppumaan). Ruokakaupasta kaikkea muutakin, jonka muistin loppuneen. Sutiminen kotiin. Ruoka. Imurointi. Vessan pesu. Ja sitten, 20 minuuttia vessan pesun ja iltaglögille tulevan ystävän välissä: kirjoitin. Ei mitään maailmankirjallisuuden helmiä, mutta kuuletteko, miten syvä huokaus: kirjoitin. En tarvitsisi muuta. Sanat, joilla sitoa umpisolmuja ja rusetteja ja siansorkkia ja paalusolmuja ja vöitä ja lettinauhoja ja kohtaloita ja kengännauhoja ja lahjapaketteja ja kiristyssiteitä ja sanoja. Miksi ihminen ei saa tehdä sitä, mihin se on tarkoitettu? Enemmän? Siksi, että ihmisen pitäisi järjestää itselleen aikaa niille asioille, jotka ovat tärkeitä, eikä kukaan tee sitä ihmisen puolesta. Ihminen harkitsee nyt, että mitä tekisi huomenna töiden jälkeen - liikuntaa vai kirjoittamista. Ruumis vai mieli? Ai että miksei molempia? Siksi, että jos liikun ensin ja sitten tietysti syön, olen sen jälkeen märkä rätti koomassa. Ja työviikko vaatii veronsa kuitenkin, on pakko myös antaa vain olla. Ja ostaa pari joululahjaa.
Olen miettinyt tänään hiukkasen sitä, että ehtiikö kustantamo G lähestyä minua ennen joulua. Ja että jos ei, niin sitten lähestyy joulun jälkeen, mikä on hyvä sekin. Olen vähän miettinyt sitä, että mitä mieltä Kreikkalaisista mahdetaan olla siellä. Olenko niiden mielestä pilannut kokoelmanraakileen syksyisillä muutoksillani vai missä mahdetaan mennä. En ole miettinyt näitä kieli vyön alla tai sydän kurkussa tai muuten paniikissa, olen vain pohtinut. Kaikki on kuitenkin mahdollista. Positiivinen palaute ja negatiivinen palaute. Ei voi tietää. Ehkä valitsen huomenna kirjoittamisen. Silläkin uhalla, että oikean lavan alla neulottaa ja juimii aina välillä. Jos vaikka menisin lauantaina aamupäivällä salille, mutta ensin kirjoittaisin huomenna itseni sileäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti