May the Force be with you

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Realistista proosaa

Juttelin ystäväni Hillokuningattaren kanssa tänään. Jaaritettiin ummet ja lammet ja puhuttiin myös kirjoittamisestani ja siitä, että missä vaiheessa kässäri on kustantamoissa ja niin edelleen. Pyörittelin myös ajatusta siitä, että kauankohan tässä vielä kestää, montako vuotta, ennen kuin olen valmis luovuttamaan Kreikkalaisten kanssa niin, että heitän ne romukoppaan, enkä yritäkään kohentaa niitä enää. Vielä ei ole se aika, mutta ehkä se aika tulee vielä. Ja että voihan se olla, ettei julkaiseminen onnistu seuraavallakaan kässärillä, eikä sitä seuraavalla. Ettei se vaan onnistu ikinä. Hillokuningatar vähän nikotteli, että kyllähän nyt, mutta sitten totesimme, että ei välttämättä. Mitään takeita ei ole, ei yhtään mitään. Sen jälkeen aloin nauraa ja totesin, että hiton hyvä, että lopputulos (siis se, että en koskaan onnistu julkaisemaan mitään) tiedetään vasta neljänkymmenen vuoden kuluttua. Että hyvä homma, ettei sitä tiedä näin etukäteen ;).

Enkä minä pyöri missään murheen alhossa tai ryve itsesäälissä tai manaile masentuneena. Tämä on vain näitä realismin hetkiä. Kun se vaan on fakta, että mitään takeita onnistumisesta ei ole. Ihan noin niin kuin puhtaasti ajateltuna. Se on sitten eri juttu, kun miettii, että miten siihen asiaan suhtautuu sitten joskus tulevaisuudessa, jos toteaa, että ei tullut takkia, ei liiviä eikä edes kintaita. Että hukkaan meni, enkä saanut sitä mitä halusin. Kun kuitenkin tähänastisessa elämässä aika moni tosi tärkeä asia on lopulta onnistunut kun on tarpeeksi sinnikkäästi yrittänyt. Ei toki kaikki, on muitakin ikuisuusprojekteja kuin julkaiseminen, mutta silti, monta sellaista asiaa on vuosien varrella ollut, että kun hakkaa päätä seinää vasten tarpeeksi kauan, niin kyllä se seinä siitä murenee.

No, koska näiden asioiden ajattelu ei varsinaisesti auta eikä muuta mitään, niin se näistä ajatuksista. Tämä on tosin ollut viime aikojen teema, mutta minkäs sille, aina välillä tulee näitä realismin aikoja. Eivätkä ne muuta mitään muuta kuin terästävät ehkä hetkellisesti tietoisuutta siitä, että voi käydä niinkin, ettei saa mitä haluaa.

5 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kuinka paljon tylsempää elämä olisikaan ilman tätä jatkuvaa yritystä ja unelmointia onnistumisesta. Mitä muuta parempaa tekemistä voisit keksiä, mistä saisit yhtä paljon merkitystä itsellesi, kuin kirjoittamisesta ja oman kirjan toiveesta?
On hienoa, ettei tiedä etukäteen. Siihenhän kaikki jännite perustuu. Ja uskon, että seinä murenee ennen kuin pääsi:)

Nimetön kirjoitti...

Hyvä kommentti anonyymiltä tuossa yllä!

Itse halusin lohduttaa, että sinä sentään olet saanut kässärin jo valmiiksi. Minä olen kirjoittanut parikymmentä sivua ja tuntuu, että kaikki sanottava on jo paperilla = (

Wannabe

Rooibos kirjoitti...

Anonyymi: Toivotaan tosiaan, että seinä murenee ennen kuin pää :) - kun eihän tätä yrittämistä osaa lopettaakaan.

Wannabe: Tee novellikokoelma :D! Niin minäkin tein tuossa tilanteessa ;). Kreikkalaisten sijaan aloin kirjoittaa the romaania ja 35 sivun jälkeen minulla ei ollut enää mitään sanottavaa aiheesta. Muita, vielä lyhyempiä juttuja kyllä tuli kynästä, kun annoin niiden tulla. Niistä tuli sitten Kreikkalaiset ;). Tsemppiä kirjoittamiseen sinullekin!

Calendula kirjoitti...

Tsemppiä ja jaksamista! Novellikokoelmat tarvitsevat sitä vielä enemmän, niin vaikeaa niiden esilletuonti tuntuu olevan. Niin ihania kuin novellit ovatkin, sekä kirjoitettuina että luettuina. Ainakin voit keskittyä yhteen tekstiin kerrallaan, yhteen kokonaisuuteen, makrokosmokseen. Pitkän kässärin kanssa on välillä niin saamarin ei-loppua-näy-koskaan -fiilis.

Rooibos kirjoitti...

Calendula: Kiitos tsempeistä. On kyllä ihan totta, että novellikokoelma ei ole maailman kiitollisin kirjallisuudenlaji, jos haluaa julkaista. Välillä kyllä toivon, että olisipa tullut romaani eikä novelleja ;). Kirjoitusiloa jouluun sinulle!