On ollut kosteahkoja iltoja. Nyt pientä krapulanpoikasta. Ei paljon, mutta sen verran, että olo ei ole ihan normaali. Sen vuoksi tuntuu aivan kuin minulle tehtäisiin vääryyttä. Ei eilen aamullakaan ollut minkäänlainen olo, miksi nyt on?
Ulkona on harmaankeltainen valo, se, josta erityisesti pidän kaupungin yllä, ja minua ei huvita. Kaikessa tuntuu olevan jotain vikaa. Kädessä, joka muistuttaa olevansa kipeä, niin kuin aina, kun kropassa on muutakin vikaa. (Hiiriranne reagoi monesti etujoukoissa flunssaankin, miksei sitten pieneen krapulaan.) Väsyneessä päässä. Jumittuneissa hartioissa. Jotain vikaa.
Naapuri on kotona. En tiedä, kuka naapureista, mutta tiedän, että hän on kotona. Ei ole varmaan liikahtanutkaan luukustaan koko viikonloppuna. Mistäkö tiedän? Siitä, että hän polttaa sisällä ja kaikki se tupakankäry tulee minun kotiini. M i n u n k o t i i n i. Minun pieneen kotiini. Eikä Oikotieltä ja Etuovesta löytynyt tänäänkään uutta kotiehdokasta minulle. Huokaan ja tuuletan asunnostani hajua ulos. Harmi vain, että samalla ulos lentää myös lämpö.
Hartia on niin jumissa, että sitä särkee. Särkylääkkeen paikka. Iltapäivällä teen ruoaksi siskonmakkarakeittoa, uutta lempiruokaani.
Olin ajatellut kirjoittaa tänään, olla onnellinen. Ei tunnu siltä. Kirjoittamisidentiteetti on hiukan hukassa, usko kreikkalaisiin huojahtelee. Usko itseeni huojahtelee. Minäkö kirjailijaksi, ikinä? Minä, tällainen? Minun pienet kreikkalaiseni - eivätkö ne olekin pieniä, liian pieniä, vaatimattomia, harmaita? Ehkä minä kelpaan tekemään vain sitä, mikä ei kiinnosta minua, olemaan vain puoliksi? Ehkä en koskaan saavuta mitään. Ehkä epäonnistun, ehkä en ole onnellinen, vaan yksin ja ilman sanoja ja suuntaa.
Menen hakemaan sitä särkylääkettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti