Jos luet blogiani vakituisesti, olet huomannut, että olen viime aikoina kirjoittanut kovin vähän. On ollut vieraita (itsesääli & co), on ollut kipeää kättä, on ollut kaikenlaista. Mieliala ei ole ollut kaikkein paras, olen murjottanut, potkiskellut maailmaa nilkkaan (huteja, potku osuu omaan otsaan kun oikein huitaisee). Tänään jatkoin perinteitä, elin töiden aiheuttamaa sitku-elämää alkuillan verran. Lopulta, jostain omituisesta syystä, otin kynän ja kirjoitusvihon esille ja aloin kirjoittaa. Raakatekstiä, erittäin tunnustuksellista sellaista, tunteita ja mielipiteitä, huomioita ympäröivästä. Kahden ja puolen sivun kohdalla aloin hymyillä. Kirjoitin viisi sivua ja sitten lähdin jumppaan.
Olen miettinyt syytä sille, että nykyään raakatekstin kirjoittaminen vaikuttaa niin paljon mielialaan ja kokemukseen omasta henkisestä tasapainostani. Olenko ihan oikeasti addiktoitunut? En ole kirjoittanut raakatekstiä tällä metodilla kuin reilun vuoden. Olenko siinä ajassa onnistunut kehittämään itselleni riippuvuuden kirjoittamiseen? Siltä se tuntuu. Raakatekstin kirjoittaminen tuntuu pitävän minut raiteillani, poissa sitku-elämästä, hivenen onnellisempana. Se tuntuu siltä kuin olisin kotona.
Addiktio - vai pelkkä ehdollistunut reaktio? Vuosi sitten syksyllä aloin kirjoittaa raakatekstiä tässä muodossaan. Olin virkavapaalla ja onnellinen. Onko kirjoittamisesta pulppuava olo pelkkää ehdollistumista kirjoittamisen ja onnellisuuden yhteyteen?
Työn alla on novellikokoelma, kuten jotkut lukijoista tietävät. Kreikkalaiset, niin kuin sen työnimi kuuluu. Kreikkalaiset on tavoitteellista kirjoittamista. Uskon, että tie kreikkalaisiin kulkee raakatekstin kautta. Kuitenkaan suurin osa raakatekstistä ei liity mitenkään kreikkalaisiin, enkä läheskään aina raakatekstiä kirjoitettuani siirry kreikkalaisten pariin. Kun onnistun muokkaamaan jonkun kreikkalaisista sellaiseksi kuin haluan, saan mielettömiä kiksejä. Raakatekstin kirjoittamisesta saan jotain muuta. Ei sellaisia hyvän lauseen, hyvän idean, hienon rakenteen, hyvän tekstin kiksejä kuin "oikeasta" kirjoittamisesta. Saan raakatekstistä monesti paljon intiimimpiä tunteita. Eri tasoisia kuin "asiallisen" tekstin kirjoittamisesta. Tunteet eivät ole pienempiä, huonompia, hienompia tai suurempia kuin kirjoittamiskiksit, mutta erilaisia. Turvallisia. On hämmentävää tuntea niin voimakkaasti tuollaisen ei-mihinkään-pyrkivän tekstin kirjoittamisen tulokset. En ole ihan vielä tottunut siihen. Pikku hiljaa alan kuitenkin uskoa yhä enemmän raakatekstin kirjoittamiseen ja siihen mitä se saa minussa aikaan.
Otin siis tänään kynän käteen ja kirjoitin pitkästä aikaa (siltä minusta tuntuu) raakatekstiä. Putosin sitku-elämän odotussaleista takaisin jaloilleni omaan elämääni, siihen, jota elän ihan vaan tässä ja nyt. Tuntui hyvältä. Ehkä olen addiktoitunut, ehkä olen ehdollistunut, aivan sama. Pääasia on, että kirjoittamalla paitsi saan aikaan, teen myös hyvää itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti