Ei sanoja tänään. Työväsymystä ja muuta väsymystä. Nukuin viikonloppuna pitkiä yöunia, viime yönä en. Tänään kuittasin illallisen pullalla, piirakalla ja punkulla. Vähän aikaa sitten tulin kotiin ja söin viikunaa, kinkkua ja konvehtia. Terveelliset elämäntavat, you know. Ja tietysti kaupan päälle pieni pilleri, jonka olisi tarkoitus ottaa takaraivoa järsivä pääkipu pois. Toinen tabu on ottamatta vielä, se d-vitamiini. Niitä olen syönyt uskollisesti, vaikka raudasta luovuinkin (maha ei tykännyt rautatabuista - yritän panostaa hedelmiin, jotta edes ruuasta tuleva rauta imeytyisi).
Tapasin tänään kaksi kirjoittavaa ihmistä. Juttelimme. Kirjoittamisesta ja kirjoista ja ihmisistä ja joulusta ja puutaheinää. Puhuimme siitä, mitä kukakin kirjoittamiseltaan haluaa. Minä haluan julkaista ja se on iso asia minulle. Toinen seuralaisista sanoi, että "sä osaat kuitenkin ottaa sen tolleen tosi kevyesti". Nauroin ja sanoin, että kukaan ei tiedä, kuinka vakavasti sen otankaan. Kotimatkalla mietin, että otan kirjoittamisen tasan niin vakavasti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin naureskella, vääntää vitsiä hylkäyskirjeistä, negatiivisesta palautteesta ja muista lieveilmiöistä. Kuitenkin, mitään en ole ikinä halunnut niin paljon. En osaa edes selittää, kuinka paljon se halu ja tarve on minua.
Kirjoittamalla olen onnellinen. Olen myös valmis olemaan välillä onneton, jos vain saan kirjoittaa. Mutta se, että olisi onneton, eikä voisi kirjoittaa... Sitä vastaan pitää taistella. Kirjoittamisen ja onnellisuuden välille voi laittaa yhtäläisyysmerkit, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin aina onnellinen kuin kirjoitan. Se tarkoittaa ennemminkin, että elämän perusta on kunnossa ja sen päälle voi rakentaa.
Kevyesti. Minä yritän ottaa kirjoittamisen kevyesti. Kevyin askelin, mutta tosissani. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on hauskaa, kivaa, mukavaa. Odotan joululoman joulun jälkeistä aikaa. Silloin on aikaa kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti