May the Force be with you

tiistai 12. toukokuuta 2015

Tosia kliseitä

Näin tänään kirjoittajaystäviä. Kaikilla meillä on tilanteemme. Tekstit ovat melkein samoissa tilanteissa, tai lähellä sitä. On käsikirjoituksia viittä vaille valmistumassa, käsikirjoituksia, jotka lähtevät kustantajakierrokselle ensimmäistä tai toista kertaa. Käsikirjoituksia, joita, tai joiden osia, olemme lukeneet ristiin ja rastiin. Teki hyvää jutella. Teki hyvää nähdä ymmärtävät silmät siinä kohtaa kun nostin oman katseeni kesken puheeni ylös punaviinilasista. Teki hyvää tietää, että siinä oli joukko ihmisiä, jotka tietävät, miltä minusta tuntuu. Eikä kuitenkaan. Vaikka minulla on läheisiä kirjoittajaystäviä, en voi koskaan tuntea aivan kokonaan sitä tunnetta, että joku heistä kokisi kirjoittamisen samalla tavalla kuin minä, kokisi ne kirjoittamisen aiheuttamat tunteet samalla tavalla, tuntisi kirjoittamisesta kertomisen samalla tavalla - . Lopultakaan, edes niiden joukossa, joiden kanssa tunnen olevani läheisin kirjoittamisen suhteen, en ole koskaan kohdalla. Olen aina sivussa. Ja mietin, onko meillä kaikilla se sama olo. Kaikesta vertaistuesta, kaikesta kokemusten jakamisesta huolimatta, tunnemmeko me kaikki sen erillisyyden, sen pienen tunteen, jonka myötä tajuamme, ettemme koskaan löydä toista ihmistä, joka ajattelee kirjoittamisesta juuri samalla tavalla, joka kokee kirjoittamisen samalla tavalla kuin me itse. Onko läheisinkin ystävä siinä kohdassa järisyttävän kaukana? Onko paras mahdollisuus ymmärtää kirjoittamistani kuitenkin sellaisilla ihmisillä, jotka eivät kirjoita itse lainkaan? Onko etäisyys se, joka sitoo yhteen? Vai onko toinen kirjoittaja, joka melkein yltää siihen, mitä tarkoitan, kun puhun kirjoittamisesta, se, joka tajuaa parhaiten?

En tiedä. Koen usein kirjoittajajoukoissa erillisyyttä ja erilaisuutta. Onko se jokaisen kirjoittajan osa? Onko se erilaisuuden kokemus se, joka pitää meidät kirjoittamassa? Johtuuko juuri siitä erilaisuuden kokemuksesta niiden kaikkein ymmärtävimpienkin keskellä se, että yritämme kirjoittaa, yritämme tavoittaa toisen ihmisen täydellisesti? Jakaa oikeasti sen, minkä näemme? Onko kirjoittaminen vain keino ojentaa käsi toista ihmistä kohti?

Ei kommentteja: