May the Force be with you

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Korjausompelua

Tämä alkuvuosi on ollut täynnä yhtä sun toista eksistentiaalishenkistä pohdintaa. Liittyy elämään yleensä ja Volvoon myös ja kirjoittamiseen ja kaikkeen. Että miksi asiat ovat niin kuin ovat. Miksi piti puolitoista vuotta sitten tapahtua iso paha asia, joka muutti kaiken elämässä ja sen taustavireissä. Miksi ja millä perusteella tapahtui sitten sen jälkeen kaksi isoa onnellista asiaa, joista toinen on Volvon kustannussopimus. Ja mitä tapahtuu, kun Volvosta tulee lopulta kirja. Mitä tapahtuu, kun kaksikymmentäviisi vuotta haikailtu haave ja tavoite toteutuu. Aika monet ovat sanoneet, että tapahtuu lässähdys. Ettei se julkaiseminen muuta mitään. Että se on antikliimaksi. Ja siihen minä aina sanon, että ei se varmaan jokapäiväistä elämää paljon hetkautakaan, mutta minun pääni sisustaa kyllä hetkauttaa. Että pelkoni ja kriisini muuttavat muotoa, jos ei muuta. Että vanhat väistyvät ja uusia tulee tilalle. Ja äsken, kun istuin kirkkaimman lamppuni alla kirjoituspöydän tuolilla ja mekko sylissäni ja neula ja lanka kädessä  ja vähän ompelin paria saumaa, mietin, että pelottaako minua. Siis Volvon julkaisu. Koska onhan se aika pelottavaa, että niin pitkään olen tavoitellut julkaisua ja syksyllä se tapahtuu. Onko pelottavaa, kun yksi osa unelmasta toteutuu? Niin pitkään niin keskeinen ja suuri osa minua on ollut se ajatus, että kyllä minä joskus vielä julkaisen, ja että haluan julkaista, tarvitsen sitä, on pakkokin. Nyt se ajatus lähtee pois. Siirtyy ehkä siihen, että pitää kirjoittaa ja julkaista lisää, mutta se, mitä olen kaksikymmentäviisi vuotta hinkunut, se on tapahtumassa. Pelottaako? En oikein tiedä. Kai vähän. Kaikenlaista pitää asemoida uudelleen omassa päässä. Ja kun tällainen oman haaveen toteutuminen ei kuitenkaan vaikuta maailman menoon mitenkään. Tietyt huolet pysyvät, tietyt sydämensärkevät faktat pysyvät. Kaksijakoista. Ei kai siinä voi muuta kuin toivoa, että may the force be with you. Eikun  with me. Ja kirjoittaa iltasivuja.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Luulen, että jos on kovasti unelmoinut julkaisusta, ihmisellä on taipumus uskoa unelmien toteutuvan 'sellaisenaan'. Näinhän ei käy. Itselleni kuvanveistäjänä ehdottomasti nautinnollisinta on veistäminen ja lähes kaikki muu on jotain muuta. Sun juttu on kirjoittaminen. Mulle tulee aina järjetön tyhjyys, jokaisen ison yksityisnäyttelyn jälkeen ja tosi pitkä tauko työskentelyyn. Ehkä kaikki ei koe näin, mutta minulle se on todellisuus. Siksi haluankin vain ajatella, että se itse tekoprosessi on minun kannalta tärkein.olen ollut kolme kertaa todella lähellä lopettaa kokonaan veistämisen.

Niin. Ihminen on kokonaisuus, kuten tuossa tekstissäsi rivien väliin kirjoitit.

Luin aivoista :-). Aivojen näkökulmasta kaikki isot piikit kuten vaikkapa kustannussopimus (voimakas onnen tunne) tai auto-onnettomuuden näkeminen (shokki) ovat, aivojen näkökulmasta poikkeustiloja. Aivot alkaa välittömästi korjaamaan tilannetta, normalisoimaan. Siksi pitkäkestoisinta onnea tuottaakin hyvin arkiset asiat. Ehkä tämä selittää lässähtämisen. Ihminen haluaa uskoa positiivisten juttujen kohdalla muuta.

Anna itsellesi aikaa ja rauhaa, suo sitä itsellesi.

:-)

Rooibos kirjoitti...

Kiitos kommentista, anonyymi! Ja komppaan kyllä ajatuksiasi. Se tekoprosessi eli minulle kirjoittaminen on sitä tärkeintä. Se on aina sitä leipää, ja muu on sitte täytekakkua, jota tarvitaan, mutta josta ei tule ravituksi joka päivä.

Ja tuo aivoasia. Juurikin noin! Viimeisen vuoden aikana olen oppinut sen, että iloiset ja onnellisetkin asiat ovat aivojen kannalta muutos ja muutos on kuitenkin aina uuden oppimista ja tavallaan raskas asia. Ihaniinkin asioihin pitää sopeutua ja se voi olla yllättävän rankkaa. Siis siinä mielessä, että ei ihanien asioiden tapahtuminen poista levon tarvetta. Ennemminkin tuo sitä lisää verrattuna tasaiseen arkeen.