Huohottava heinäkuu

Nämä päivät on tehty kuumasta kiisselistä. En kirjoita mitään, mitä minun muka piti kirjoittaa, mutta jotain olen haronut kynällä paperille, raakatekstiä, tajunnanvirtaa, soopaa, assosiaatioketjuja. Olen ajatellut kirjoittamista myös. Ajatellut odottamista. Nyt ei odoteta, on heinäkuu, kesälomakausi. Miten odottamisesta otetaan lomaa? Milloin odotus puhkeaa ja räjähtää kipinöiksi? Toivottavasti mätäkuu ei pilaannuta sisältöä.

Juon mehua, syön jäätelöä, hikoilen. Ulkona on hahmoton valo, ollut melkein koko päivän, sellainen ettei tiedä, onko aurinko haalennut ja laajennut ja ohentunut ja peittääkö se pilvien takana koko taivaan, sillä niin joka puolelta tulee valo.

Tiedän, että tarvitsen lomaa. Mieli rupeaa käymään vasta sunnuntai-iltana, tai jos sitä aikaisemmin, niin ajatukset eivät ole tarpeeksi väkeviä nostaakseen kättä. Sitäpaitsi käsi on kipeä. Jokakesäinen riesa. Odotamme lomaa. Sitä, että aamuisin kolme sivua ja sillä pidetään sanat auki ja omatunto hiljaa ja valmiuksia yllä. Ensin päiviä, joina ei tarvitse ajatella muuta kuin samoja asioita, joita aina ajatellaan siellä järven rannalla. Sitten jotain ihan toisenlaista, merenranta ja valkoinen vanha talo ja pelkkää kirjoittamista ja sieltä lennähdys muualle, jossa maisemat ovat karuja ja kauniita. Ja kaiken edessä vielä ensi viikko toimistossa, jossa palelee, vaikka ulkona on suuren koiran kuumassa kidassa.

Ripustan pyykit ja syön lisää jäätelöä. Makaan lattialla tuulettimen edessä. Uneksin sumuisesti kaikesta siitä, mikä on periaatteessa vielä mahdollista.