Luin syksyllä Hannele Mikaela Taivassalon romaanin Nälkä ja ihastuin sen kerrontatekniikkaan. Itse asiassa syksyinen blogikirjoitukseni Nälästä ei ole ollenkaan niin ylistävä kuin muistin, mikä hämmentää minua nyt vähän :), koska jälkikäteen olen miettinyt Nälän kerrontaratkaisua ja tykkään siitä tosi paljon.
Nälän innoittamana ostin Helsingin kirjamessuilta Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla säälittävällä vitosen hinnalla. Aloitin kirjan lukemista jo männä viikolla, mutta vasta tänään olen päässyt kirjaan todella sisälle. Viisi veistä Andrei Kraplilla on hieno (ja nimikin on ihan tosi hieno). En ole lukenut sitä vielä loppuun, joten en ehkä periaatteessa voisi sanoa näin - että kirja on hieno. Miten voi sanoa sellaista kirjasta, jota ei ole lukenut kokonaan? Mutta kun se on hieno.
Taivassalolla on selvä, omintakeinen äänensä. Andrei Kraplin kerrontaratkaisu on hieno ja samantyyppinen kuin Nälässä, vaikkeivat kertojanäänet vaihtelekaan tässä yhtä nopealla tempolla. En oikein osaa sanoa, mikä Taivassalon tyylissä on se, joka saa minut ajattelemaan, ettei ole juurikaan väliä sillä, miten Viisi veistä Andrei Kraplilla loppuu. En osaa miettiä juonen uskottavuutta tai toimivuutta, koska teksti ja kieli sinällään toimii, osuu ja uppoaa niin hyvin. Taivassalo käyttää toisteisuutta sitomaan fragmentaariset osiot yhteen niin taitavasti, että teksti soljuu ja on yhtenäistä ja väkevää. Tekstin tunnelma on tiheä ja välillä raskaskin, mutta jotekin juovuttava - kirjaa on vaikea laittaa syrjään. En osaa sen selvemmin asiaa kuvata, mutta Andrei Kraplin lukeminen on nautinto. Se herättelee ja se vie mukanaan, vaikka sitten sairaalan ankeassa aulassa, jossa tänään luin.
On harmi, etten koe osaavani toista kotimaista niin hyvin, että voisin lukea Taivassaloni ruotsiksi. Tarja Tevan suomennos on onneksi ihan mahtavaa luettavaa, mutta juuri se saakin miettimään, että millainen kirja olisi alkukielellä.
Tänään on uudenvuodenaatto. Minä menen sänkyyn Andrei Kraplin kanssa ja uppoan tekstiin.
Lukemisen lisäksi olen kirjoittanut tänään vähän. Ehkä kuusi riviä Volvoon, sekä usean sivun mittaisen raakatekstivuodatuksen verestä. Se purskahti ilmoille, kun istuin vieressä katsomassa, kuinka kaksi pussia tuntemattoman luovuttajan punasoluja valui ohutta muoviletkua pitkin minulle hirveän rakkaan ihmisen suoniin, suuteli niitä ja muuttui osaksi häntä ja sai hänen poskensa rusottamaan. Menkää luovuttamaan verta - maailman helpoin tapa tehdä järjettömän paljon hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti