May the Force be with you

perjantai 27. joulukuuta 2013

Sanoja

Kaikesta huolimatta - tai juuri sen takia - olen yrittänyt välillä kirjoittaa vähän. Raakatekstiä olen kirjoitellut silloin tällöin ja olen myös yrittänyt saada raakatekstissä olevat asialliset pätkät kirjoitetuksi Volvon kässäritiedostoon suht nopeasti. Tämä aika on nimittäin sen verran synkeää, että en usko haluavani lukea noita kirjoitusvihkon sivuja ihan pian uudestaan, koska olen kirjoittanut niihin myös sen, miltä tuntuu. Parempi siis kirjoittaa tärkeät pätkät talteen nyt heti, kun noita sivuja uskaltaa vielä käydä läpi. Myöhemmin se ei ehkä onnistu. Paitsi sitten muutaman vuoden kuluttua.

Olen yllättänyt itseni kykenemällä vetäytymään itseeni ja kirjoittamiseen, vaikka olen ollut perheenjäsenten ympäröimänä. Ihmiset eivät häiritse minua, kun kirjoitan, ja voin jakaa kirjoituskahvilassa pöydän ventovieraiden kanssa ja upota silti kirjoittamiseen, mutta perheenjäsenet ovat aina olleet nou-nou siinä suhteessa. No, kaikkeen pystyy, kun on pakko. Se on tullut todettua viime aikoina.

En ole kirjoittanut paljon. Mutta vähän. Pitääkseni pääni kasassa ja päästäkseni pakoon todellisuutta. Olen kirjoittanut sairaalan kanttiinissa, sairaalan aulassa, sairaalan kerrosaulassa ja potilashuoneessa potilaiden ja omaisten keskellä. Ja olen ollut hervottoman kiitollinen siitä, että Volvo on vieläkin lähellä. Että vaikka aika on elämäni raskainta ja vaikka se johtaa siihen, että olen niin järjettömän väsynyt, että minun pitäisi saada 14 tuntia unta yössä (enkä saa), sanat eivät ole jättäneet minua. Ehkä se, että voin ajatella välillä, edes kaksi kertaa viikossa, edes välillä, Volvoa, pitää minut tolpillani.

Sen lisäksi, että Volvo auttaa minua pysymään tolpillani, se aiheuttaa myös ikävää. Minulla on hirveä ikävä kirjoittamista. Sitä, että ei ole muuta kuin kirjoittaminen ja teksti. Ettei ole niitä kamalia asioita, joita oikeassa elämässä tapahtuu, vaan pelkkä teksti, edes hetken ajan. Ja kirjoituskahvila sitten. Ikävöin sitä niin että vatsaa kipristää. Kirjoituskahvila tarkoittaa minulle onnea, seesteisyyttä, rauhaa, arkea, kirjoittamista ja tuotteliaisuutta. Sinne minä haluaisin. Siellä voisin kuvitella, että kaikki on taas niin kuin ennenkin.

5 kommenttia:

Siina kirjoitti...

En tiedä mitä on tapahtunut tai miltä sinusta tuntuu, mutta sen perusteella mitä kerrot kuulostaa siltä, että koin jotain kovin vastaavaa muutama vuosi sitten. Olisinpa minäkin osannut kirjoittaa silloin. Se on varmasti suuri apu.

Joka tapauksessa, paljon jaksamusta ja kaikkea hyvää. Ei pimeä loputtomiin jaksa, lopulta helpottaa.

Nimetön kirjoitti...

Pidä kiinni, Volvosta. Jos vain jostain löydät pienen hetken johon paeta, käytä se hyväksesi. Ne pitävät pinnalla.
Toivon rauhaa sinulle ja perheellesi.
Än

Rooibos kirjoitti...

Siina ja Än, kiitos lohdutuksen sanoista.

Mustikkakummun Anna kirjoitti...

Sinulla on selvästi menossa tosi, tosi vaikea elämänvaihe. Hienoa, että jaksat kaikesta huolimatta kirjoittaa. Ja vaikka et kirjoituksiasi heti tai ollenkaan pystyisi lukemaan, niin kirjoita edelleen, kun se auttaa ja saat sen myötä edes hetken hengähtää.

Kirjoitin itse päiväkirjanomaisia tekstejä, kun olin vakavasti sairas kuutisen vuotta sitten. En ole juurikaan teksteihin palannut, mutta tallessa ne ovat ja ehkä joskus vielä voin niitä jatkotyöstää. Niiden merkitys silloin oli ihan muussa kuin siinä, että niistä syntyisi joskus jotain. Kirjoittaminen oli tapa jäsentää ajatuksiani, pelkojani ja ahdistustani. Uskon, että kirjoittaminen kaiken läheisiltä saamani tuen rinnalla piti minua pystyssä.

Tuntuu, etteivät omat sanat auta, eivät ne nyt sinua lohduta, mutta silti lähetän sulle paljon voimia!

Rooibos kirjoitti...

Mustikkakummun Anna - olet niin oikeassa tuosta vaikeasta elämänvaiheesta... Minullakin on raakatekstinä syntynyt sekä "tavallista" raakatekstiä että aavistuksen verran päiväkirjamaista tajunnanvirtaa, joista en tiedä, haluanko lukea niitä ikinä. Ehkä haluan. Sitten kun tilanne on ollut ohi jo kauan. Olen kyllä kiitollinen siitä, että kirjoittaminen onnistuu jossain määrin vieläkin - se ihan selvästi pitelee pystyssä.

Ja vaikka Anna kirjoitat, että tuntuu etteivät sanasi auta, niin kyllä ne auttavat. Kaikkien teidän kannustavat ja myötätuntoiset sanat auttavat - en olisi uskonut kuinka paljon siitäkin voi irrota lohtua, että on ihmisiä siellä jossain, jotka toivottavat jaksamista ja tsemppaavat ja ovat myötätuntoisia. Se vie aina vähän eteenpäin.