Bittersweet

Tänään on ollut sekalainen päivä. Ihan mukava, mutta asioissa on ollut terävät reunat. Onneksi terävät reunat viiltävät siistejä, pieniä haavoja.

Päivällä ajattelin blogiani vähän ulkopuolisemmasta näkökulmasta. Ajattelin, että jos lukisin sen vieraana ihmisenä, ajattelisin, että kuinka surullista - tuo ihminen ei ole onnellinen tai tyytyväinen elämässään. Ihan tuli surku. Ja sen jälkeen oma pää tietysti sanomaan, että ei se nyt niin huonoakaan ole, ihan hyvinhän tässä menee. Meneekö? En tiedä, en tiedä.

Tuntuu, ettei minua ole luotu tällaista (so. töitä) varten, mutta kun syödäkin pitäisi, ja maksaa vuokra.

Tuntuu, että jos saisi sen ensimmäisen kirjan julkaistua, niin se muuttaisi jotain. Ei se varmaan muuta mitään, mutta toivon kuitenkin, että muuttaa. Muuttaisi sen, että voisin hakea apurahoja. Muuttaisi elämänpiiriä edes vähän lähemmäs sitä, mitä haluan sen olevan. Antaisi itseluottamusta. Ihan vain sen verran, että tietäisin, etten ole epäonnistunut siinä ainoassa asiassa. Jollain tapaa toivon myös, että kirja oikeuttaisi asioita. Itse en tarvitse kirjoittamiseen oikeutusta, se on minussa, mutta joku hämärä ajatuksenpoikanen on, että myös joku muu tajuaisi sen, kuinka tärkeää ja kuinka keskeistä tämä on minulle. Ymmärtäisi vähän paremmin. En tiedä kuka, en tiedä miten. Ehkä se liittyy siihen, että haluan muiden tunnistavan minut kirjoittajana, ei esimerkiksi tämän nykyisen ammatin edustajana, sillä se en ole minä. Vaikka kiukuttelen aina kun huomaan, että minua lokeroidaan, niin ehkä haluan tulla lokeroiduksi tässä kohtaa, edes hiukan, edes löyhästi. Sitä se varmaan on, enemmän tunnistetuksi tulemisen kuin oikeutuksen tarvetta. Etten minä ole se työminä, joka ei kerro minusta mitään. Minä olen jotain ihan muuta. Haluaisin, että se kuva, jonka ihmiset minusta saavat, olisi edes hiukan lähempänä totuutta.

Näiden pohdintojen jälkeen nautiskelin niin salillakäymisestä kuin ihanasta ulkoilmastakin. Aivan mieletön keli! Ihana! Ja silti, siinäkin oli pieni, terävä reuna. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi viime aikoina ja tämä ilta ei tehnyt siihen poikkeusta. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että ei se mitään, mutta kyllä se joskus jotain. Tänään liikkeellä oli vain pariskuntia sekä suuria, iloisia kaveriporukoita. Niin, ja minä. Ja kyllä, tiedän, että suurin osa surkeiluistani johtuu siitä, että kaikki kaverit ovat hyvinansaitulla lomalla eivätkä siis kaupungissa. Ei siis siitä, että olisin erityisen yksinäinen ihminen. Viikon kuluttua minä olen se, joka on poissa, ehkä joku muu on silloin kaupungissa ja miettii turhaan, kenestä saisi seuraa. Kesän lainalaisuuksia, jotka kyllä kirpaisevat hiukan.