Olen ollut hiljaa. Elämä on heittänyt perheeseen sellaista murhetta, mille ei ole sanoja. Syksyllä joskus viittasin siihen, että on murheita, mutta että Volvon kässäri on edennyt silti. Puolitoista viikkoa sitten tapahtui niin suurta ja pahaa, että syksyn murheet tuntuvat melkein unelta. Voi kunpa se syksyinen paha tilanne olisikin ainoa paha, mitä on. Se olisi ihan tarpeeksi pahaa sellaisenaankin, mutta nyt on kasattu lisäksi niin paljon surua ja murhetta vielä päälle, että ei löydy sanojakaan.
Tälle löytyy sanat: arvosta sitä hyvää, mitä sinulla on, sillä elämä voi muuttua niin äkkiä ja peruuttamattomasti, ettet usko sitä edes todeksi. Sano rakkaillesi, että he ovat rakkaita ja ole onnellinen siitä, että he ovat olemassa. Jos kaikki rakkaasi ovat edes suunnilleen terveitä, kiitä maailmankaikkeutta tai jumalaa siitä. Pidä huoli rakkaistasi. Pidä rakkaat lähelläsi (jos ei fyysisesti, niin ainakin hengessä). Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Ole kiitollinen. Ole ystävällinen ventovieraalle. Älä kulje ohi. Välitä. Toivo.
5 kommenttia:
Lämmin halaus, Rooibos. Elämä osaa välillä olla niin julmaa.
Voimia ja rauhaa kaiken keskelle.
Voi että, voimia kovasti. Miksi kaikki pahat asiat aina kasaantuvatkin ja sattuvat samaan aikaan.
Voi itku Rooibos, elämä kyllä osaa välillä olla todella julmaa. Muistathan kuitenkin, että vaikka nyt on surua ja murhetta, niin niitä kirkkaitakin päiviä vielä tulee.
Voimia sinulle murheiden keskellä sinnittelyyn!
Kiitos sanoistanne Än, Nina, Katri ja Rina. Toivon hartaasti, että Rinan mainitsemia kirkkaita päiviäkin tulee vielä - ne saattavat tosin olla todella kaukana edessäpäin. Ja toisaalta, kun asiat ovat oikein huonosti, niin ne pienetkin valonpilkahdukset tuntuvat sitten sitä paremmilta. Ne ovat niin kuin tähtiä mustalla taivaalla - aurinko tosin on toistaiseksi poissa.
Lähetä kommentti