Heräsin lainasängystä vähän vaille kahdeksan. Ikkunan takana lapsuudenmaisema ja pakkasen Siperia. Ilmasta näki, kuinka kylmä ulkona on ja tiesin ilman mittoja ja asteita, että minulle kylmempi kuin kertaakaan tänä talvena. Sänky oli lämmin. Katulamput paloivat. Uni ei palannut takaisin pikku Sheba, vaikka kuinka kutsuin. Katulamput sammuivat ja pakkanen näkyi ilmassa yhä. Sänky oli leveä ja tasainen kuin Volvon konepelti.
Nousin ja otin läppärin ja ylimääräisen tyynyn selän taakse. Tässä minä nyt. Istun sängyssä kone sylissä ja olen kirjoittanut Volvon lopusta uuden lisäämällä aiempaan loppuun puoli sivua uutta, joka tuli, kun katselin ikkunantakaista Siperiaa. Näin kun saisi aloittaa jokaisen aamunsa; kirjoittamalla. Näin kun saisi aloittaa jokaisen aamunsa; kirjoittamisen tuoman kiitollisuuden puristaessa kurkkua niin kuin pakkasen panta.
2 kommenttia:
Kuulostaapa aamusi ihanalta. Suorastaan ylelliseltä. Itse herään parin miehenalun kanssa yhdessä, jolloin kirjoittamisessa on ihan omat haasteensa. Ehkä jonain aamuna pääsisin kokeilemaan tuota luksusta :-).
Rooibos, kurkkaa blogiini, siellä on jotein sinulle.
Paula, se oli ihana aamu :). En kirjoittanut pitkään, varmaan parikymmentä minuuttia, mutta kyllä se vaan teki ihmeitä - ei kässärille varmaan, mutta minulle :).
Ja kiitos kaunis kauniista sanoista <3 ja tunnustuksesta!
Lähetä kommentti