Luin Riitta Jalosen Veteen pudonneet. Jalonen kirjoittaa niin kauniita kuvia, etten edes halua jäädä ihailemaan niitä, vaan luen nopeasti. Illalla sängyssä, kun kirja on loppu, ihailen niitä hiukan jälkikäteen ja olen todella kateellinen, etten ole kirjoittanut niitä itse, ensin.
Viikonlopun vietin kotikonnuilla: lunta, jäätä, saunaa, pikkukaupunkimeininkiä, sukulaisia. Junassa matkalla kotiin aloitin Katri Lipsonin Kosmonautin. Olen lukenut vasta vajaa puolet, mutta en ihmettele enää yhtään, että kirja voitti Hesarin esikoispalkinnon.
Lauantai-iltana saunoin ahkerasti ja sitten saunan jälkeen seisoin suihkussa huuhtelemassa shampoota hiuksistani. Siinä, veden valuessa pään yli, pää takakenossa, katse kiinnittyneenä pesuhuoneessa olevaan pyykkinaruun, ajattelin äkkiä Deltaa. Sen kieltä. Kuinka olen kasvanut ulos siitä, enimmäkseen, ja nimenomaan sen tyylistä. Helpottavaa huomata, että olen liikkunut johonkin suuntaan, ettei mennyt enää tyydytä. Se tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että Delta on kirjoitettava uudestaan. Olen miettinyt sitä osana kreikkalaisia, eikä se istu siihen, ei tuollaisena. Tarkoittaa paljon pohtimista ja jonkun verran työtä. Tai paljon työtä, luulen. Minulla on jäljellä vielä kaksi lomapäivää, joita ei ole buukattu ja jotka pitää käyttää huhtikuun loppuun mennessä. Taidan tietää, miten käytän nuo lomapäiväni.
2 kommenttia:
Minäkin tykkäsin tuosta kirjasta. Jalosen lastenkuvakirjatrilogia Revontulilumi, Tyttö ja naakkapuu & Minä, äiti ja tunturihärkki on myös aivan valtavan lumoava, syvällinen ja kaunis.
Katja, minä en ole lukenut noita Jalosen lastenkirjoja, pitäisi varmaan. Ainakin noissa aikuistenkirjoissa Jalonen käyttää niin hämmentävän hienoja kuvia (kielellisiä siis), että ne jäävät päähän soimaan. Pitänee hankkia jostain nuo kuvakirjat käsiini.
Lähetä kommentti