Viimeiset kahdeksan päivää olen mennyt ja tullut ja lentänyt ja juossut ja pakannut ja purkanut niin paljon, että nyt on autuasta olla kotona. Kuitenkin samalla on vähän surkea olo. Niin paljon on tapahtunut ja nyt olen yksin - ehdin jo tottua seuraan, siihen, että oli puhetta ja ystäviä ympärillä vähän väliä. Tällaista se aina on sen jälkeen, kun ensin on ollut hirveästi toimintaa, eikä lainkaan yksin.
Kotona on kyllä ihanaa, etenkin kun raivasin vähän heti heräämisen jälkeen. Lisäksi ulkona on ensimmäinen viileä päivä miesmuistiin. Minulla on kaikki tuuletusikkunat auki, samoin keittiön ikkuna, kerään viileää ilmaa asuntooni. Lämpötila on laskenut eilisillasta jo kolme astetta. Näin viileää täällä ei ole ollut kolmeen tai neljään viikkoon: +27 enää. Oikein miellyttävää, ja uskon, että pääsemme +26:en vielä tänään.
Pilvinen, viileä päivä tuo syksyn mieleen. Sen, miten tulee arki ja aherrus. Miten voin keskittyä taas kirjoittamiseen ja liikuntaan ja niihin pakollisiinkin, siinä sivussa. Kirjoittaminen on ollut hajanaista nyt kesällä ja hajanaisuus jatkuu. Toisina hetkinä uskon, että Kreikkalaiset kyllä tokenevat, kun pääsen taas niihin kiinni. Toisina hetkinä kustannussopimus tuntuu kaukaisemmalta kuin koskaan. Kuulta. Tähdiltä. Maratonin juokseminenkin tuntuu todennäköisemmältä kuin se, että julkaisisin koskaan - ja kaikki jotka tuntevat minut, tietävät, että minä ja juokseminen... ei, ehei, emme sovi yhteen sitten lainkaan. Edes kahdensadan metrin verran, 42 kilometristä ei edes keskustella. No, täytyy vain yrittää olla ajattelematta, muistuttaa itseään, että näitä tunteita tulee ja menee. Että eteenpäin lumessa mummot. Että kyllä se siitä. Kesä on poikkeusaikaa, nyt levätään ja lomaillaan. Ei tarvitse stressata, sitä ehtii kyllä. Ja kyllä tämä tästä. Kirjoittaminenkin. Huomenna paistaa taas aurinko ja hikoilen niin paljon, etten ehdi epäillä joutavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti