Itujen päivä. Kaikenlaista on itänyt. Turhautuminen ja luovuttamisen tunteet ovat itäneet tänään hyvin. Kuitenkin myös ilossa on havaittavissa pieniä valkoisia ituja, aika monessa kohtaa. Sinänsä yllättävää, että siemen voi itää noin monesta kohtaa, mutta koska se on ilo, asia on varmaan ihan ymmärrettävä. Ilo on itänyt esimerkiksi siksi, että posti toi Sokeripalasta voittamani Apatosauruksen maan ja odotan innolla, että pääsen tarttumaan siihen. Ilo iti myös siitä kohtaa, jossa on hyvä ruoka. Ilon lisäksi kärsivällisyyskin on itänyt, verso vihertää jo, ja siitä olen enemmän kuin yllättynyt ja enemmän kuin hyvilläni. En ehkä ole maailman kärsivällisin olento, mutta joskus aina saa yllättyä iloisesti.
Kaikkein paras verso on kuitenkin itänyt kirjoittamisen siemeneen. Ehkä viikonloppuinen kirjoittamiseni (sitä raakatekstiä, 6+2 sivua) tarjosi hyvän kasvualustan, en tiedä, eikä sillä väliäkään. Itu on vielä hyvin pieni, ihan raakile vasta, mutta aika ponteva. Itäminen tapahtui kun olin kävelemässä kotiin päivän riennoista kahdeksan jälkeen: idea uudeksi tekstiksi. Kotiin kiiruhtaessani pyörittelin kuviota päässäni, etten vain unohtaisi sitä. Kotona kirjoitin pääpiirteet (henkilöt, asetelman, teeman) äkkiä kirjoitusvihkoon. Hätäisesti sutaistuna idea näyttää kovin yksinkertaiselta ja ankealta, mutta muistiinpanoista löytyy silti se ydin, se tunnelma, se kuva, josta koko idea lähti liikkeelle. Ja olipa taas aika yllättävää, että tuollainen tuli, pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen. Hassuinta oli, että kun tämä aiheenpoikanen tuli päähän, ympärillä alkoi yhtäkkiä kihistä muitakin novellinaiheita. Sanat kutsuvat sanoja luokseen, luulen.
Samalla taisi sitäpaitsi itää muutakin kuin kirjoittamisen siemen. Jotain iti ja se iti minussa, sirkkalehtiä jo. Toiveikkuuden taimi, ihan selvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti