Olen tähän mennessä lukenut Supisen Apatosauruksen maata metrossa, ratikassa ja auditoriossa. Toimii aika hyvin :).
Olen ajatellut tänään mennyttä ja todennut, että on se hyvä, että jotkut asiat ovat menneitä, eivätkä enää täällä. Olen ajatellut ystävällisyyttä, sitä, kuinka mukavaa on, että spontaanisti ystävällisiä ihmisiäkin on vielä. Väsymystä; kuinka paljon haluaisinkaan mennä jo sänkyyn, enkä kuitenkaan haluaisi, sillä haluan tehdä kaikenlaista. Huomista; aamulla menen fysioterapeutille teippaukseen. Hartiaa ei ole särkenyt pahasti nyt neljään päivään. Neljä buranatonta päivää putkeen - tämä on ennätykseni viimeisten viiden viikon ajalta.
En voi uskoa, että on vasta keskiviikko. Tämä viikko kestää, kestää ja kestää. Niin teki viime viikkokin.
Aika aikaa kutakin; ehkä viikonloppuna ehdin kirjoittaa. Sunnuntaina. Kaipaan sanoja, kaipaan merkitystä tähän kaikkeen; itseäni.
1 kommentti:
Kehveli kirjoittavan ihmisen prenkkaavaa kehoa. Niin tuttua! (Minulla on työasento niin epäergonominen kuin olla voi!) Sunnuntai tuokoon helpotuksen ja pääsyn jälleen sanojen pariin.
Lähetä kommentti