Enkä voi sille mitään, että olen ihan tyhjä ja täysi, kun luen tuota Karhun kuolemaa. Mitä Kummun sanoihin voi enää lisätä? Ei mitään ja se on hyvä niin. Olen jotenkin aseeton, sisäinen oikolukija ei ehdota mitään, on mykkänä. Ei mykkänä ihailusta, vaan siksi, että välillä on tosi hyvä olla hiljaa ja vain katsoa, miten taitavasti joku on kirjoittanut. Kovasti ehjää. En tiedä mikä tuossa Kummun kielessä on se, rytmi ja sanat ja tunnelma kai. Niin kuin tässä:
Hän avasi palmikkonsa ja näki kuinka se yön painamana laskeutui laineille. Kesäisen päivän valo löi hänen hiuksiaan vasten.
(Essi Kummu: Karhun kuolema, s. 160)
Haluan edelleenkin syödä pullan ja säästää pullan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti