Lauseita

Luin Carol Shieldsin Pikkuseikkoja-romaania ja jokin siinä (varmaan päähenkilön, elämäkertakirjailijan fiktiiviset pyrinnöt) nosti mieleeni tiivistämisen. Eräs opettajistani sanoi useasti, että kun kirjoittaa kirjaa (/romaania/novellia) pitäisi pystyä tiivistämään tarina yhteen lauseeseen. Siis yhteen normaalipituiseen lauseeseen, eikä mihinkään kaksikymmenriviseen megahirviöön, jossa on pilkkuja siinä missä pitäisi olla pisteitä. Olen aina välillä miettinyt tuota ohjetta. Ideana siinä oli se, että kun kirjoittaja muotoilee tarinansa idean tai juonen yhteen lauseeseen, hänen on pakko päättää, että mikä tekstissä on punainen lanka ja mikä on se ydin, jonka hän haluaa kertoa. Joskus se teki ihmeitä: ensin kanssakirjoittaja kiemurteli ja lateli "mutku" ja "sitku" ja "totanoinniinku"-ähistyksiä, mutta lopulta, kanssakirjoittajan omaksikin ihmeeksi (ilmeestä päätellen) kaiken ähinän keskeltä artikuloitui yhdeksi selkeäksi lauseeksi se, mitä kirjoittaja oli kirjoittamassa. Joskus saattoi aavistaa, että se ääneensanomisen hetki merkitsi jotain - kun asioita sanoo ääneen, niistä kuulee ihan eri tavalla itse, että onko niissä järkeä, jaksavatko ne kiinnostaa itseä, onko se tarina sellainen, jonka haluan kirjoittaa.

Kirjoittamisesta puhuminen on tärkeää. Se voi olla yllättävänkin tärkeää. Ei välttämättä se, mitä muut sanovat, vaan se, että sanoo joitain asioita itse ääneen. Muistan kun joskus puhuin jostain Kreikkalaisen novellista ja samalla aloin nähdä sen selvemmin - myös ne puutteet. Ne tulivat näkyviksi päähäni kun puhuin tekstistä. Eikä se tietenkään aina toimi. Joskus valitan ja vingun jostain tekstistä viikkokausia, enkä löydä siihen mitään järkeä.

Haluaisin kirjoittaa taas. Niin, että se tuntuu sielussa ja kylkiluiden välissä ja ytimenjatkeessa ja umpisuolessa. Kirjoittaa. Olla tekstissä. Haluaisin, että minulla olisi keskeneräinen projekti. Onhan minulla, Delta, mutta se on niin alussa, ettei sitä lasketa. Pitäisi päästä pitemmälle ja syvemmälle Deltaan ja kirjoittaa ja olla arvioimatta, että mitä siitä mahtaa tulla. Tulee mitä tulee, tulee Delta. Ihan sama montako sivua ja mihin suuntaan. Ensimmäinen versio. Siitä on niin kauan kun olen kirjoittanut jotain kymmentä sivua pitempää - ja vielä näin suunnitellusti, etten oikein pääse vauhtiin. Ja päivät häviävät, hulahtavat käsistä niin kuin tuuli. Mustelmia kyllä on paljon, ne nousevat kuin rikkaruohot, yksi kutsuu toisia paikalle. Ehkä pitää ankkuroida itsensä niiden mustiin pilviin ja pysyä niiden avulla tässä kyydissä ja kirjoittaa aina välillä sanoja.