Kävin Kallion kirjastossa kuuntelemassa, kun ihana Ranya Paasonen haastatteli ihanaa Helmi-Maariaa kirjoista ja kirjoittamisesta. Oli mukava kuunnella ja monet Helmi-Maarian ajatuksista ja kokemuksista olivat sellaisia, että minä nyökyttelin vimmaisesti (ainakin henkisesti, jos pää ei heilunutkaan oikeasti). Sitäpaitsi Helmi-Maaria oli kamalan herttainen ja hänellä on hymykuopat, jollaisia ei näe ihmisillä enää.
Sain puhelimitse palautetta yhdestä novellistani. Kreikkalaisten Ksiistä. En ole palannut Kreikkalaisten pariin, älkää pelätkö, tätä yhtä vain viilailen, jos saisin sen julkaistua jossain. Puhelinpalautteen jälkeen olin päättäväinen ja tarmokas ja innostunut. Mietin kaikkia niitä asioita, joita pitäisi pitää mielessä kun editoi (kliseet, kaava, selkeys, tapatoisto, korostukset, teema, tunne, täsmällisyys ja niin edelleen, sanoja, joista osa ei sano muille kuin minulle paljonkaan mitään) ja ajattelin, että niistä pitäisi tehdä lista, että muistaa ne aina. Se lista pitäisi ottaa esille editoidessa ja opetella se ulkoa.
Palautteen antaja kommentoi kirjoittamistani sanomalla, että kirjoitan hänen mielestään nimenomaan juonivetoisia tekstejä. Se toi vahvasti mieleen sen, kun pari kolme vuotta sitten sain kuulla olevani vahva tarinankertoja. Molemmat luonnehdinnat naurattavat ja hämmentävät minua. Ilmeisesti en tunne lainkaan omaa kirjoittajanlaatuani. Juonivetoinen. Hienoa, koska omasta mielestäni teksteissäni ei juuri ole juonia tai ne ovat niin onnettomia, ettei niitä voi sanoa juoniksi. On mielenkiintoista kuulla luonnehdintoja itsestäni kirjoittajana. Opettavaista, mutta joskus outoa.
Kirjastolla näin tuttuja kirjoittajia ja yhden vanhan kirjoitusopettajani. Hän kysyi, miten Kreikkalaisten kanssa menee. Kerroin, ettei mene, että uutta kässäriä teen, mutta että pitää antaa Kreikkalaisten nyt hautua. Hän irvisti ja varmisti, etten vain ole luopunut yrittämästä Kreikkalaisten suhteen, etenkin kun olen ollut niiden kanssa niin lähellä, niin lähellä. Sanoin, että en ole luopunut, mutta että pitää antaa hautua, että tällä hetkellä en pysty olemaan niille hyödyksi. Samalla tunsin, kuinka kaukana olen tavoitteistani. Olen ollut niin kovin lähellä Kreikkalaisten kanssa. Olen aivan järjettömän kaukana nyt ja edelleen ja aina. Niin kuin olisin kiivennyt vuorelle, ja kun jäljellä oli kaksikymmentä metriä huipulle, minut palautettiin taas vuoren juurelle. Vuori näyttää jyrkemmältä nyt kuin aikaisemmin.
Koko viikkoa leimannut siniharmaus pitelee minua kädestä kiinni. Pitäisi syödä, niin tulisi parempi mieli. Edes hiukan. Siis syödä.
En tiedä, mitä ajattelen tai tunnen tänään. Kirjoittaminen polttaa nahan alla itkettämiseen asti, mutta kun väsyttää niin kamalan paljon. Ja tähdet ja kuu? Ne ovat kaukana. Kun nostaa käsivarren suorana eteensä, kämmen peittää puolet taivaasta ja kuun myös. Tavoittele niitä sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti