Ajovaloissa

Istun sohvalla peiton alla. Teekuppi on vieressä, läppäri sylissä. Volvon (meinasin kirjoittaa että Kreikkalaisten! freudilainen lipsaus edelliseen kässäriin) printti on käden ulottuvilla myös. Ajattelin kurkistaa sitä. Ajattelin, että jos vähän lukisi. En ole koskenutkaan printtiin nyt kahteen viikkoon. Aloitin lukemisen ja editointimerkintöjen tekemisen kaksi viikkoa sitten, mutta sitten iski kooma, väsymys ja uupumus ja kiire. Nyt Volvo on levännyt pari viikkoa. Enkä suostu tänään ottamaan siitä mitään stressiä. Elämässä on sitä juuri nyt ihan tarpeeksi muutenkin. Joten sanon, että luen printtiä, jos jaksan ja jos huvittaa. Jos en jaksa, minun ei tänään tarvitse.

Istuin tänään junassa muutaman tunnin. Luin Salla Simukan Punainen kuin veri. En ollut myyty, mutta kummasti kirja on palannut lukemisen jälkeen mieleen. Jokin siinä oli, mikä siis jäi kaivamaan. Luulen, että pitää lukea seuraavakin osa Lumikki Anderssonin elämästä.

Sydän sotkee omiaan ja läppäri lämmittää reisiä. Tee kupissa. Peitto. Arki on nyt erilaista kuin tätä ennen. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta tiedän, ettei enää kauaksi aikaa. Ajattelen ensi viikkoa ja kirjoituskahvilaa. Ajattelen parin viikon päässä olevaa tiistaita, kun minulla on vapaapäivä, jonka aion käyttää kokonaan kirjoittamiseen. Arki on erilaista kuin viime syksynä tai vuosi sitten. On paljon surua ja huolta ja ahdistusta ja eri rytmikin elämässä, ja on myös tähtiä ja aurinkoja ja muita loistavia taivaankappaleita sen pimeän keskellä. Volvo on niistä yksi - kirkas. Sen ajovalot valaisevat arkea silloinkin, kun tulee pieniä taukoja, joiden aikana en jaksa tarttua siihen.