May the Force be with you

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pelastusvene, riippumatto, hevonen, koti

Pyykit vetelevät pesukoneessa viimeisiään. Tiskit ovat valuttaneet pahimpansa jo. Raivasin ruokapöydän ja pyyhin sen. En ole nähnyt pöydän pintaa kunnolla pariin kolmeen viikkoon. Nyt oli pakko, sillä kynttilää ei voi laittaa aikakauslehtien, epämääräisten muistilappujen, saksien, sanomalehtien, vitamiinipurkkien ja muun vastaavan sekaan. Sytytin kynttilän, tein mukillisen pu'erhiä ja otin kirjoitusvihkon. Ihan väkiselläkin. Eikä ollenkaan sillä tarkoituksella, että siitä olisi mitään volvollista hyötyä. Hyöty pois, terveys tilalle. Neljä sivua raakatekstiä. Kyllä se rauhoitti. Rutiini on heti pinnan alla, kun sen vaan antaa tulla. Kun antaa sille mahdollisuuden. Juuri nyt tuntuu siltä, että kirjoittaminen kantaa vielä tänäkin syksynä. Minun pelastusveneeni. Se kantoi minua viime syyskuussa kun olin neljä viikkoa kirjoitusvapaalla ja kesän hautajaisille oli soitettu alkusoitto. Muistan kuinka makasin sängyllä ja itkin ääneen ja pitkään, kun kuulin huonot uutiset. Muistan, kuinka menin joka aamu kirjoituskahvilaan ja kirjoitin pari kolme tuntia. Sen jälkeen tulin kotiin, söin lounasta ja lounaan jälkeen kirjoitin pari kolme tuntia. Kirjoittaminen kantoi, vaikka ahdisti ja itketti. Niin se tekee nytkin, kunhan minä annan sen tehdä niin. Joskus on vain muka ylipääsemättömän raskasta tarttua kynään päivän päätteeksi. Onhan se. Mutta se on vähän samanlaista kuin liikunta: kun kuluttaa energiaa, saa energiaa. Tai jos ei aivan saa energiaa, niin ei kirjoittaminen ainakaan väsytä sillä tavalla kuin sen ennakkoaavistusten mukaan piti. Se väsyttää hyvällä tavalla. Se antaa hyvää energiaa. Kunpa minä vain jaksaisin laskea itseni sen varaan ihan kokonaan ja jaksaisin luottaa siihen, että se kantaa. Eikä ole mitään syytä epäillä etteikö kantaisi, sillä ei ole todisteita päinvastaisesta. Menen ripustamaan pyykit.

4 kommenttia:

Lila kirjoitti...

Hyvin muotoiltu, olen samaa mieltä! :) Kirjoittaminen auttaa, vaikka se joskus onkin rankkaa (tai ainakin aloittaminen on). Tuo kirjoitusvapaasi kuulostaa hienolta, olisipa joskus itselläkin mahdollisuus antaa kirjoittamiselle noin paljon aikaa...

Voimia kirjoitteluun, ja muuhunkin. :)

Rooibos kirjoitti...

Oi, viime syyskuun kirjoitusvapaa oli ihana, kirjoittamisen kannalta siis, kaikista huolista huolimatta. Olen pitänyt aikaisemmin pari pitempää virkavapaata, yhden 8 viikon mittaisen ja yhden, joka kesti 2,5 kuukautta. Kaikki ovat olleet hyviä, mutta eri tavoilla. Hirveästi tarvitsisin nyt samanlaista, edes parin viikon, tai mieluummin edes sen neljän viikon pituista settiä, mutta ei onnistu töiden kannalta. Pitää tyytyä pikkuvapaisiin ja iltoihin.

Ja Lila, kiitos voimalähetyksestä :).

Maija Haavisto kirjoitti...

En tiedä surusta, siitä ei ole kokemusta (ainakaan noin vaikeassa muodossa), mutta kyllä kirjoittamisella on monesta kriisistä selvitty, itsellä viime vuodet ei ole juuri muuta ollutkaan... Se on minulla oikeastaan ainoa coping mechanism, joten hyvin tutulta kuulostaa kaikki. Harmi, että nykyään siihen ei yleensä riitä energiaa, vaikka kuinka pusertaisi, kun energiaa ei vain ole, hyvä jos jaksaa syödä tai peseytyä jne.

Rooibos kirjoitti...

Maija - onkohan kyse vain siitä, että kun keskittyy johonkin mieluisaan, niin siitä tulee selviytymismekanismi? Voisi olettaa, että jos soittaisi tai maalaisi, niin ne toimisivat samalla tavalla kuin kirjoittaminen. Jos siis maalaaminen tai soittaminen olisivat sitä, mitä kirjoittaminen on, siis pelastusvene, riippumatto, hevonen ja koti. Tsemppiä sinulle Maija ja jaksamista sinne!