En ollut ajatellut blogata tänään kahdesti, mutta menköön nyt. Kun ajatuksia kerran on. Lähinnä ne koskevat Kreikkalaisia. Kontakti kommentoi Kreikkalaisia taas männäpäivänä ja minä tajusin muutamia asioita. Vaikka metsästän Kreikkalaisiin vielä paria lisätekstiä, upouutta siis, niin nyt pitää alkaa työstää kokoelmaa. Siis usean tekstin kokonaisuutta. Tähän asti olen ottanut kokonaisuuden huomioon tasan sen verran, että olen valinnut Kreikkalaisiin mukaan ne tekstit, joiden olen intuitiivisesti todennut sopivan joukkoon. Olen myös pitänyt huolta, ettei kokoelmasta löydy kahta samaa tarinaa eri sanoin kerrottuina.
Kontakti huomautti minulle tällä kertaa erityisesti novellien lopuista. Että "ei noita novelleja olisi kovin paljon enempää voinut lukeakaan kerralla, kun tuo maailma on niin paska paikka". Minä repesin nauruun Kontaktin sanojen jälkeen. En ole tätä ennen kiinnittänyt mitään huomiota siihen, miten tekstini loppuvat. Siis huonosti - hyvin -akselilla. Tottahan se on, että Kreikkalaiset ovat ilmeisen synkkää settiä. Ei yhden yhtä happy endiä, ei sinne päinkään. Ei kyllä ollut tarkoitus olla niin masentava! Tajusin, että monessa kohtaa se, mikä minusta on neutraali lopetus, on muiden mielestä synkeä loppu. Ei valoa, ei valonpilkahdustakaan. Tosiaan, jos sen tuolla tavalla ajattelee...
Selväähän se on, että kaikki Kreikkalaiset eivät voi olla läpeensä synkeitä, kun se ei ollenkaan ole kokoelman pointti. Kontakti sanoi, ettei halua tulevien kirjakritiikkien takertuvan vain siihen, että synkkää on, kovin synkkää. Ja enhän minä halua viestiä Kreikkalaisilla mitään ylen synkeää. Siksi seuraava tehtäväni on valaista vähän lisää niitä loppuja, jotka minusta ovat neutraalia kamaa, jotta muutkin osaavat mieltää ne neutraaleiksi tai jopa toiveikkaiksi. Odotan itse asiassa innolla, että pääsen työhön käsiksi! Samalla voin kirjoittaa Eetan uusiksi, ainakin osittain. Tiedossa deletointia ja uusi lopetus vähän valoisammissa merkeissä. Myös Ksii saa vähän valoa loppuunsa, samoin varmaan Alfa ja muutama muu.
Kuten sanottu, käyn mielelläni taas työn touhuun Kreikkalaisten kanssa. Samalla kuitenkin tajuan, että sitten kun kokoelma on hiottu loppuunsa, alkaa seuraava vaihe eli kustantamokierros. Tällä hetkellä se tuntuu tosi tympeältä vaiheelta Kreikkalaisten elämässä. Odottelua, lausuntojen laimeaa kiitosta ei-kiitos-kirjeiden kera, odottelua. Toiveita, jotka karahtavat kiville. Enhän tietenkään tiedä, miten Kreikkalaisten käy. En ollenkaan. Mutta aiempien kässäreitten tuoma kokemus yrittää sanoa painavaa sanaansa tähän väliin ja ilmoittaa juhlallisesti, että tiedossa on itkua ja hammasten kiristystä. Tuntuu tympeältä, että Kreikkalaiset, joitten kirjoittamisesta olen saanut niin paljon iloa, jotka ylipäätään ovat merkinneet elämää, selviytymistä, hauskuutta ja kasvamista kirjoittajana, joutuvat lopuksi tylytyksen välikappaleiksi. En tiedä. Ehkä tämä tunne on ennenaikaista irti päästämisen vaikeutta - minulla kun on tapana saada ikäkriisitkin etukäteen, joten miksei sitten tätä kriisiä.
Joka tapauksessa, huomenna taas uusin innoin ja toivottavasti paljon terveempänä tekstien kimppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti