Kirjoitin Omegan uudestaan. Ajattelin, että kirjottaisin, että yrittäisin, että ottaisin härkää sarvista enkä kiertelisi kuin kissa kuumaa puuroa. Ihan miten vaan, mutta kirjoitin Omegan uudestaan. Se on ihan erilainen, ei se enää edes kerro ihan samasta asiasta kuin aikaisemmin. Henkilöiden nimet vaihtuivat, jo toisen kerran, vahingossa. Ehkä miespääosan nimi pitää vielä muuttaa, se on liian nuori - on, liian nuori nimi. Vaihdan sen heti tämän bloggauksen jälkeen.
Kummallinen olo. Olen sulkenut auringon sälekaihtimien taakse, väsyttää. Omega on aika lyhyt, kolme sivua. En tiedä, tuleeko siitä paljoa sen pitempi, vaikka joudunkin kirjoittamaan sitä vielä, kääntämään, vääntämään, viilaamaan, muokkaamaan. Luulen, että sen pitääkin olla tiivis ja luulen, että tunnelmaa pitää tiivistää vielä entisestään.
Oli erilaista kirjoittaa Omegaa. Tiesin, mihin olen menossa. Yleensä en onnistu sellaisessa, mutta nyt on ihan hyvä ja toiveikas olo. Tajusin, että vaikka tiedän itse, en saa kertoa silti liikaa. Menin tietoisesti sitä tunnelmaa kohti, jonka halusin tekstiin. Erilaiseksi kirjoittamiskokemuksen tekee myös se, että siihen sisältyi muistoja hyvin kaukaa. Omega sai lisuketta novellista, jonka kirjoitin vuonna 1996. Siitä tuli mukaan eräs kohtaus, vähän päälaelleen käännettynä tosin. Idea oli käyttökelpoinen ja se sopi uuteen Omegaan.
Hämmentynyt olo. Jännää, millaisia tunteita kirjoittaminen herättää. Etteivät ne aina ole edes sukua toisilleen.
2 kommenttia:
Kirjoituksessasi oli niin monta totta asiaa. Niin kuin tuntu, mikä nimestä tulee, sälekaihtimien takainen aurinko ja ennen kaikkea se, mitä kaikkea kirjoittaminen oikeasti herättää sisimmässä.
Onko henkisesti helpompaa kirjoittaa, kun ei ole töissä? Ajan ja väsymisasteen puolesta tietysti on, mutta onko siihen tullut jotenkin muuten "vapautta" tai jotain rentoutta? Kun saa kirjoittaa enemmän ilman muuta elämää?
Vaivanpalkka: Vielä ei ole tullut hirveästi rentoutta, mutta uskon, että tulee, toivottavasti jo ensi viikolla. Se, miksi olo ei ole vielä täysin rela, johtunee siitä, että en ole päässyt kirjoittamaan oikeastaan kuin vasta viikon. Sitten lähdin Alpeille, ja tämän menneen viikon olin kipeä. Joten ensi viikkoon paljon paineita ;).
Onhan tämä erilaista, kun ei tarvitse ajatella töitä. En ole kuitenkaan päässyt niistäkään vielä niin irti kuin haluaisin. Aivoillani on tapa laittaa tietyt ajatukset (työ) talviunille, mutta paha tapa pitää minut tietoisena siitä, että minä hetkenä hyvänsä (oikeasti) pystyisin ottamaan sen talviuniosion ja hyppäämään täysillä sen mukaan. Johtuu varmaan kanssa tuosta, etten ole vielä päässyt täysin upoksiin kirjoittamiseen, että työaivot ovat välillä aika tyrkyllä. Joinain päivinä pitää kieltää itseäni ajattelemasta työasioita...
Toisin sanoen odotan maanantaita aika kovasti ja asetan alkavalle viikolle paljon paineita kirjoitusrutiinin löytämiseksi ja kirjoitukseen uppoamiseksi.
Lähetä kommentti