Joskus mietin, että onko se nyt niin tärkeää, että saa sen kustannussopimuksen ja kässäri muuttuu kirjaksi ja julkaistaan. Aina kun pohdin asiaa, tulen siihen tulokseen, että on se. En tiedä, miksi. Ajatukseen julkaisemisesta liittyy niin paljon. Kaapista ulos tuleminen (en toitota ympäristölleni, että kirjoitan - jotkut tietävät, jotkut eivät), julkinen hyväksyntä (siis se, että kirjoittaisin kylliksi hyvin, jotta kässärini julkaistaan), kirjan julkaisun tuoma oikeutus kirjoittamiseen (kirjoitan kyllä ilman sitäkin, mutta tietyllä tavalla kaipaan silti sitä oikeutusta; ettei tämä kaikki aika ole hukkaan heitettyä), siirtyminen uudelle tasolle... En ole koskaan osannut kauhean hyvin eritellä sitä, miksi haluan kirjoittaa nimenomaan julkaistavaksi, eikä pöytälaatikkokirjoittelu kelpaa yksistään. Minulla on muutama asia, joita toivon elämässä yli kaiken muun. Julkaiseminen on yksi niistä. Kun näen unta siitä, että kässäri menee läpi ja saan sopimuksen, herääminen ihan tavalliseen aamuun aiheuttaa sen, että itken pettymyksestä. Julkaiseminen on minulle tavoite, pakkomiellekin kai. Tiedän kyllä, ettei se todennäköisesti muuta yhtään mitään elämässäni. Muuta kuin sen, että olen julkaissut kirjoittaja. Että minulla on lupa asiaan, johon en tarvitse lupaa, mutta silti sen luvan saaminen on minulle tärkeää.
Ilta on haalea ja kylläinen yhtä aikaa. Pilvissä on hienoja auringonlaskun värejä, mutta ne eivät tule lähelle, vaan ovat tuolla jossain tavoittamattomissa. Vähän niin kuin muuttolinnut, jotka lentävät monipolvisessa aurassa poispäin.
11 kommenttia:
Tätä minäkin olen usein miettinyt. Että miksi siitä julkaisemisesta niin kovasti haaveilee.. Minua se vähän kauhistuttaakin, jos joku tulisi tarjoamaan kustannussopimusta, niin luultavasti tulisi uskonpuute ja kysyisin, että ihan tosissanne aiotte tämän paskan julkaista?? Mutta eipä siitä juuri taida pelkoa olla.. :)
Vaikka kyllä minä ihan tosissani varmaan hyppäisin riemusta kattoon.
Jep, epäuskoa ja riemusta kattoon voi olla aika todennäköinen skenaario. Sitä odotellessa...
Kiinnostava kirjoitus! On niin totta tuo, mitä kirjoitit oikeutuksesta. Kustannussopimus antaa luvan sille, että käyttää tuntikausia päivästä kirjoittamiseen eikä aina ole niin läsnä puolisolle.
Ja mikä tärkeintä: se on osoitus siitä, että vuosikausien työ ei ole turhaa; etteivät maailma ja tarinat ja henkilöt, jotka on luonut, ole surkeita ja tyhmiä. On kirjoittanut jotakin, joka muuttuu kaikille vapaaksi lukea.
Kyllä se sieltä tulee, Rooibos. Olet niin sitkeä ja ahkera ja oikeasti haluat sitä!
Kiitos, Rooibos, jälleen kerran ajatustesi jakamisesta. Minusta olet rohkea, kun kerrot ajatuksistasi peittelemättä. Minä en ole kypsä siihen vielä täällä blgistaniassa. Toisaalta syy on varmaan sekin, että kirjoitan omalla nimelläni. Peitenimi antaisi varmaan enemmän rohkeutta.
Minä sain pitkän käsiksen idean vasta viime keväänä ja en vieä osaa suhtautua julkaisemisajatuksiin kovin tosissani. Olisin kyllä tyytyväinen, jos kässäri kiinnostaisi, mutta sen näkee sitten. Siinä vaiheessa kun lähetän sen jonnekin eteenpäin, varmaan ajatukset muuttuvat ja alan suhtautua asiaan totisemmasti.
JS: Ihan totta tuo mitä sanoit, että sille kaipaa vahvistusta, ettei vuosikausien työ ole ollut turhaa. Joku näyttämisenhalu siinä on takana, halu osoittaa että kelpaa - oikeastihan pitäisi ajatella, että "tekstini kelpaa" eikä että "minä kelpaan", mutta niitä on joskus aika vaikea erottaa toisistaan ;). Kiitos JS tsempeistä - toivottavasti olet oikeassa ja pääsen joskus korjaamaan satoakin :)!
Paula: Kiitos. En tiedä kuinka peittelemättä onnistun tästä asiasta kirjoittamaan, tai siis kun aina on tunne, että en osaa välittää sitä kuristavaa tunnetta, sitä tunnetta siitä, kuinka tärkeää olisi saada julkaistua. Aina kun kirjoittaa tällaisista asioista, tajuaa taas jotain pientä itsestään ja toteaa, että oli vaivan väärti pyöritellä taas kerran noita samoja asioita edestakaisin ;). Tuo vaihe, missä sinä olet tekstisi kanssa, on ihana, kun on vain teksti ja minä itse. Toivon kovasti onnea matkaan sen kanssa :).
Kovin tutun kuuloisia ajatuksia. Hyvin kirjailtu.
Oi, ymmärrän niin täysin. Tämä halu saada omia tekstejään julkaistuiksi on jollain tapaa suorastaan irrationaalista, varsinkin kun tietää, ettei se Suomessa tarkoita edes elantoa. Eli mikä itu siinä sitten on? :)
Ehkä sekin, että kun kirjoittamiseen on kulunut paljon aikaa ja henkistä energiaa, tarvitsee julkista palautetta (lue kehuja... :D) täyttääkseen taas ne käytetyt henkisen energian varastot uudella innolla.
Periaatteessa olen aina kirjoittanut, silloinkin, kun olen kirjoitellut vain pätkiä ilman mitään päämäärää, mutta kun kirjoitan romaanin tyylistä kokonaisuutta, on päämääränä ollut aina julkaiseminen. Muuten on miltei mahdotonta löytää 400 liuskan mittaiseen tekeleeseen vaadittavaa pitkäjänteisyyttä.
Ehkä tosiaan sitä tarvitsee täysin ulkopuolisen (siis kustantajan) hyväksyntää, ennen kuin tuntee, että on "oikeus" kirjoittaa ja kuluttaa siihen aikaansa...
Mieheni kannustaa ja ymmärtää, hän kustantaisi mielellään omakustanteenkin, mutta minusta tuntuu, että olen toteuttanut itseäni vasta, kun joku ulkopuolinen kustantamo pitää tekstejäni julkaisemisen arvoisina. Ihminen on irrationaalinen... :D
Jere: Kiitos. Taitaa olla niin, että tässä asiassa kirjoittajat ovat toistensa kuvia :). Julki halutaan ja syyt ovat samantyyppisiä monilla.
Vera A: Irrationaalista, toden totta! Mutta se ajatus siitä, että ylittäisi julkaisukynnyksen, on iso ajatus. Ja se, että ylittäisi julkaisukynnyksen, ja kaikki muutkin näkisivät, että on ylittänyt sen... Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä se hyvää tekee kirjoittajallekin, vaikkei olisi kirjaimellinen kiitos, vaan julkaisemalla annettu julkinen tunnustus siitä, että teksti oli tarpeeksi hyvää ulkopuolisen portinvartijan mielestä. Ja Vera, ymmärrän täysin, ettet syty omakustanteesta, en minäkään. Siitä puuttuu se portinvartijan leima ;). Ja silti, sanottuani kaiken tämän sanon myös, että ihan sama mitä tapahtuu, tiedän, että kirjoitan kuitenkin, julkaistaan tai ei, koska se on keino voida hyvin, olla tasapainoinen ja toteuttaa sitä osaa itsessä, joka ei löydä toteutumista mistään muualta. Ihminen on irrationaalinen ja joskus tuntuu myös, että äärimmäisen epälooginen...
Joskus voi joutua kirjoittamaan kauankin, ennen kuin kirjansa jää julkaistuksi. Sain ensimmäisen kirjani ulos vuonna 2008 ja kolmas tuli viime viikolla. Sitä ennen kirjoitin vakavasti vuosia, aina tavoitteena se, että ne julkaistaan.
En edes tiedä, miksi kirjoittaisin itselleni, paitsi Aamusivujani ja muuta päiväkirjanomaista. Kirjoittaja kirjoittaa sanoakseen jotain ja haluaa lukijoita. Niin yksinkertaista se on. Vaarallisempaa minusta on, jos koko elämä alkaa pyöriä kirjoittamisen ja julkaisemisen ympärillä. Silloin siitä voi tosiaan tulla pakkomielle, jolloin muu elämä alkaa menettää värikylläisyyttään ja itse kirjoittaminen voi kärsiä. Sillai kevyellä kädellä, mutta vakavasti...
Mielestäni on rationaalista, ei irrationaalista, tavoitella kustannussopimusta, kun on käyttänyt käytännöllisesti katsoen kaiken päivätyöltä liikenevän vapaa-ajan kässärin tekoon. Takana useita muokkauskierroksia ja arvostelupalvelun tai useamman palaute. Kaikella toiminnalla pitää olla tavoite.
Minulle kirjoittaminen on yksi tapa olla vuorovaikutuksessa ulkopuolisen maailman kanssa, toki vain yksi muiden joukossa. Toistaiseksi mitä kustantajiin tulee, se on ollut valitettavan yksipuolista se vuorovaikutus. Minulla ei ole mitään tarvetta suoltaa sisältäni mitään sinne patoutunutta kovalevylle, viis laadusta. Arvelen, että kyseisellä motivaatiolla varustetut kirjoittavat harvoin julkaisevat mitään. Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että valitettavasti he tyrkyttävät tekeleitään myös kustantajille, eivät tyydy vain julkaisemaan omakustanteita. Monet pistetään maailmalle hiomattomina. Tässä yksi syy, miksi esikoiskirjoittajien tekeleillä on hiukan huono maine: niiden oletetaan olevan mitä tahansa ja kustannustoimittajien kynnys paneutua niihin tosissaan on korkea.
Marja-Leena: Samat on ajatukset: jos kirjoitan tavoitteellisesti, en kirjoita pöytälaatikkoani varten.
Elina: rationaalista kyllä, mutta tavallaan myös irrationaalista: äheltää nyt vuosikaudet tekstin kimpussa ainoana palkkionaan (nyt karrikoin!) se, että kirja ylittää julkaisukynnyksen ja sen lukee sukulaisten lisäksi kolme muuta ihmistä, joista yksi on entinen lastentarhanopettajani ja ne kaksi muuta lukevat kirjan vahingossa ja vain puoliksi, kun luulivat sen olevan jonkun muun kirja ;). Ja silti julkaisuun pyrkiminen on tosiaan rationaalista: jos kirjoittaa tavoitteellisesti, niin tosiaan, ei paljon pöytälaatikko kiinnosta. Tuo mitä sanoit kovalevyn patoutumien purkajien kirjoittamisesta, on erinomaisen totta - olen myös ymmärtänyt, että usein jos tällaisessa tapauksessa kirja julkaistaan, ei toista kirjaa koskaan tule, koska patoutuma on jo purettu ja halua kirjoittaa jotain muuta ei ole.
Lähetä kommentti