Paluu

Arki on tuupannut loman pois tieltään. Siitä voidaan olla montaa mieltä (hyvin montaa mieltä), mutta niiden mielien joukossa on yksi, joka toteaa, että siinä mielessä arki on hyvä, että pääsen bloggaamaan. Loman aikana en ole ehtinyt blogata ja vaikka monta kertaa mietin, että "joo, näin kirjoitan tästä ja tästä asiasta blogiin", niin joko aikaa ei ollut tai sitten ajatus unohtui. Nyt on kuitenkin arki ja oma kone ja vihdoin pääsen bloggaamaan - on tätä jo ehditty odottaakin!

Loma oli loma. Säät eivät ihan suosineet, mutta ei se mitään. Matkakohdettakaan ei oltu valittu säätä silmällä pitäen, joten koleaa ja sateista saatiin sielläkin, mutta ei se mitään. Saatiin myös aurinkoa ja lunni ja delfiinejä ja merikotkia, joten ette kuule minun valittavan :). Ja sain Whittardilta yhtä lempiteistäni, vaikkakin typerästi pussiteenä, irtona sitä ei jostain syystä ollut. Mökiltä otin mustikoita mukaan ja venytän niillä lomaa; kun ei voi enää hipsiä yöpuku päällä suoraan sängystä keräämään mustikoita aamiaisjukurttiin, niin jollain pitää kompensoida.

En kirjoittanut lomalla, paitsi kolmena päivänä. Koko muun loman olin ihan ilman kirjoittamista ja sitten loman keskellä kolmipäiväinen kurssi viime kesän tapaan. Toimi. Se niin toimi. Kirjoitusleiritunnelma uppoaa minuun. Viime vuonna sain aikaan yhden aanelosen verran sanoja, jotka avasivat silmäni siihen, että minä osaan ja pystyn sellaistakin, mitä en ollut ennen kirjoittanut. Tänä vuonna sain käyttökelpoisen pätkän Deltaan, yhden uudelleenkirjoitetun kohtauksen Alfaan (sitten kun alan taas työstää Kreikkalaisia) ja kokonaisen uuden novellinraakileen, joka vei minut mukaansa sellaiseen hyökyaaltoon ja pyörteeseen, että kun rämmin rannalle, olin koko loppupäivän adrenaliinipöllyssä ja ekstaasissa ja sellaisissa kikseissä, ettei sille ollut sanoja. Mikä parasta, minulla ei ole ollut hetkeen niin hauskaa kuin kirjoittaessani sitä tekstinraakiletta.

Kurssin jälkeen lähdin suoraan reissuun, enkä kirjoittanut taas sanaakaan. Kellon ympäri -kirjoittamisesta täydelliseen selibaattiin. Olisin mielelläni jatkanut kirjoittamista niillä höyryillä pitempäänkin, mutta nyt näin. Ei se välttämättä ollut pelkästään huono juttu. Ja kunhan saan kodin edes jonkunlaiseen kuosiin (ts. lattiaa näkyville likapyykin alta jne), jatkan kirjoittamista. Se kurssilla kirjoittamani novellinraakile vaatii tulla kirjoitetuksi niin hyvin kuin vain osaan ja sen jälkeen minulla on uusi, ihan erilainen teksti lisättäväksi Kreikkalaisiin jonkun heikomman tekstin (jos vain joku kertoisi, että minkä!) tilalle. Mutta kyllä, kirjoituskurssi oli taas niin latautunut kokemus, että näin jälkikäteenkin hengästyttää. Se, että vain kirjoitetaan, kirjoitetaan ja kirjoitetaan ja joku muu tekee ruuat ja minun pitää vain antautua ja heittäytyä ja väsyä ja sittenkin kun olen väsynyt, minun pitää vain antaa tekstin tulla ja pyyhkiä yli ja niin se tekeekin. Hienoa. Muistutti taas siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitää tehdä. Kirjoittaa siis.

Onkohan tuo etäiseltä kuulostava murahtelu ukkosta? Kun laitan silmät kiinni, näen ihan muita maisemia kuin tämän, joka ikkunasta aukeaa. Kupissa on valkoista appelsiinilla maustettua teetä ja seuraavaksi pitäisi hoitaa jotain päällepantavaa huomiseksi. Tarkoittaa silittämistä. Mikä ei ole lempipuuhaani kun kotona on +27 lämmintä. Tosin onhan tämä jo viileää siihen verrattuna, että eilen illalla kun tulin lomailuilta kotiin, lämpötila oli +29. Ja ei, en asu millään trooppisella vyöhykkeellä, tämä talo vain varastoi lämpöä harvinaisen onnistuneesti vähän heikommistakin kesäsäistä huolimatta.

Arki. Entä sitten? Yritän pitää loman mielessä. Yritän elää tässä kohtaa, enkä murehtia sitä, joka väistämättä tulee ja jolle en voi tehdä vielä mitään. Yritän liikuttaa itseäni. Huomenna pääsen toivottavasti lenkille. Muut puhuvat juoksemisesta, mutta minä yritän opettaa itseni puhumaan hölkkäämisestä, sillä juokseminen on kaukana siitä, mitä minä teen ja kuulostaa ihan liian mahtipontiselta. Jonain päivänä menen joogaan venyttämään itseäni oikeisiin asentoihin ja jonain päivänä salille liikuttamaan lihaksia. Ystäviäkin näen ja viikonloppuna tarjolla on pientä juhlintaa ja sitä ennen menen torille ostamaan tuoreita vihanneksia niin paljon kuin jaksan kantaa. Kaiken tämän pienen lisäksi aion kirjoittaa, sillä se tekee arjesta suurta.

Vielä loppukaneettina: Pitkästä aikaa ostin normaalihintaisen, kovakantisen kirjan kirjakaupasta. Se oli tavallaan työtapaturma, mutta ihan mieluisa sellainen. Ostin nimittäin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan ja olen ihan loppusuoralla siinä ja tykkään, lukekaa tekin jos ette ole vielä lukeneet.