Viimeisen vuoden aikana olen oppinut menemään aikaisemmin nukkumaan. Ainakin välillä. Olen myös tajunnut, miten tärkeää uni on ja olen alkanut arvostaa entistäkin enemmän sitä, että normaalioloissa nukahdan heti kun käyn nukkumaan ja nukun kuin tukki. Nukkuminen on hienoa. Sille vetää vertoja vain syöminen. Paitsi ei aamuisin. Vaikka muulloin laitan ruuan aina etusijalle, aamuisin en. Olen koko aikuisikäni mieluiten nukkunut joka aamu sen kymmenen minuuttia mikä menisi aamupalan syömiseen ja jättänyt aamupalan tuonnemmaksi tai kokonaan väliin. Aamuisin mikään ei voita nukkumista.
Eilen illalla menin ajoissa nukkumaan. Nukuin kuin tukki. Tänä aamuna heräsin kellon soittoon. Yritin torkuttaa, mutta olo oli kumman virkeä (johtui varmaan siitä, että nykyään ei ole enää kestounivelkaa, kun menen usein ajoissa nukkumaan). Selailin vähän kännykkää ja nautiskelin lämpimästä sängystä, kunnes tajusin, että voisin saman tien nousta ja käyttää aamuajan hyväkseni, sillä jos tekisin aamutoimet ripeästi, ehtisin vähän ekstraakin. Ja tähän olisi nyt luonteva jatko, että koska olin herännyt ajoissa ja virkeänä, keittelin puurot ja paistelin pekonit ja nautin täysipainoisen aamiaisen. Vielä mitä. Aamiaiseni oli tänäkin aamuna allergialääke ja vitamiineja vesilasillisen kera. Mutta. Kello oli vähän ja minä olin valmis. Ja sitten istuin pöydän ääreen, katsoin kellosta aikaa ja aloin kirjoittaa.
Kirjoitin raakatekstiä yksitoista minuuttia.
Sitten lähdin töihin niin kuin minä tahansa aamuna, mutta niin kuin en ole koskaan lähtenyt aamulla töihin. Minä nimittäin en kirjoita aamuisin. En. Piste. Olen aina kadehtinut niitä, jotka nousevat aamulla kirjoittamaan tunniksi pariksi ennen töihinlähtöä, mutta jos en saa itseäni ylös sängystä edes aamiaista varten, niin kirjoittamista varten herääminen on aina ollut aika absurdi ajatus. En tiedä mitä tänä aamuna tapahtui, mutta tänään kirjoitin. Enkä osaa sanoa tarpeeksi, sillä se aamuinen kirjoitushetki oli raakatekstin kirjoittamista parhaimmillaan ja siitä tuli ihan tosi hyvä olo. Työmatkalla jalat eivät koskettaneet maata, aamu oli kaunis ja helppo ja kevyt. Koko päivä sai hyvän alun ja se tuntui ja vaikutti. Ja niin vähällä: yksitoista minuuttia. Se on hirveän vähän, mutta varastettuna aamutuimaisena kirjoitushetkenä se on niin paljon. Miten kauas sitä ehtiikään yhdessätoista minuutissa ja miten syvälle ja miten hyvää se tekee. Ihmeellinen aamu. Toivottavasti näitä tulee joskus lisääkin.
2 kommenttia:
Kuulostipas mukavalta aamulta. Aamukirjoittamisen parhaita puolia on se, kun jossain vaiheessa päivää havahtuu ajatukseen että on kirjoittanut jo.
Tuo aamiaisettomuus sen sijaan on jotain mitä en käsitä. Ilman kahvia ja jotain ruokaa, en vaan pääse käyntiin.
Ja pitää vielä mainita, että nämä uudet "en ole robotti"-testit ovat aivan mainioita. Paljon hauskempaa valita kuvasarjasta kaikki ne kuvat, jotka sopivat tiettyyn ehtoon, kuin yrittää saada selvää jostain luvusta jota hädin tuskin erottaa kuvasta.
Se oli mukava aamu, ihan paras :). Ja mitä tulee aamiaisettomuuteen, niin se on kyllä paha tapa. Minulle tulee kyllä nälkä, mutta vasta kun olen ollut tunnin hereillä, ja siinä vaiheessa en ole enää kotona. Usein syön töissä jotain, jos ehdin, mutta usein jää syömättäkin. Se ei tee hyvää, mutta joskus ei voi estää. Minulla on muutenkin tekemistä tasaisen ja tarpeeksi tiheän ateriarytmin kanssa ja aamiaisettomat aamut eivät yhtään paranna tilannetta. Se onkin ikuisuusprojektini: saada ruokarytmi pysymään tasaisena :D.
Minäkään en muuten tykkää niistä kirjaintunnistusjutuista, ihan liian epäselviä.
Lähetä kommentti