Minulla on pari uutta tekstiä - tai eivät ne mitään uusia ole, huhtikuisia. Näytin ne Kontaktille, samoin kuin muutaman runon. En kirjoita runoja. En näytä niitä tekeleitä ikinä kenellekään, en ole näyttänyt sen jälkeen, kun täytin 14. Niin ja pakon edessä Oriveden opistossa, muutaman, mutta sitä ei lasketa; silloin olin nuori ja vetreä.
Oli tosi tosi mukava nähdä Kontaktia. Hän on oiva mentori. Emme nähneet kauaa, mutta kuitenkin. Tuli hyvä mieli. Näiden kahden epämääräisen viikon jälkeen (siis Kreikkalaisten lähettämisestä kustantamoihin on kaksi viikkoa) tuntuu ensimmäistä kertaa samanlaiselta ajatella kirjoittamista kuin ennen Kreikkalaisten lähettämistä. Minulla on kaksi tekstiä, jotka ovat jo hyvällä mallilla. Pientä viilausta niihin, ja hyvä tulee. Ja voin kirjoittaa uusia - voin kirjoittaa uusia. Miten hyvältätuntuva ajatus juuri nyt. Miten ihana.
Runoistakin Kontakti sanoi jotain. Kun hän aloitti, olisin vain halunnut pois tilanteesta. Venkoilustani huolimatta hän selitti kärsivällisesti mikä runoissa oli hyvää, mikä huonoa. Sain vinkkejä siihen, mitä tehdä, jos haluan kirjoittaa lisää runoja tai muokata olevassaolevia. Huolimatta denialista, joka minulla on runojen kirjoittamista kohtaan, aloin kuunnella ihan vakavissani. Näin itsekin rumien runojeni ongelmat, tajusin mitä Kontakti tarkoitti tarkoilla kuvilla. "Ajattele niin, että ne ovat vain tekstimateriaalia, jota sä voit muokata". Niin, niin ne kai ovat. Eivät mitään sen mystisempää.
En minä runoja ala kirjoittaa, en ainakaan vielä, mutta jonkin siemenen Kontakti minuun istutti. Tajusin, että runoja muokkaamalla voin saada uusia eväitä proosankin kirjoittamiseen. Sen muokkaamiseen. Kontakti näytti kyllä ongelma-alueet, mutta hän oli kyllin kiltti sanoakseen, että on nähnyt huomattavasti huonompiakin runoja kuin minun, ja vieläpä sellaisilta ihmisiltä, jotka kirjoittavat runoja. Siis versus se, että minä en kirjoita. Uskoin Kontaktia. Yhtäkkiä oli helppo katsoa tekeleitäni enemmän ulkopuolelta kuin koskaan ennen. Tuli olo, että runojen kirjoittaminen ja muokkaaminen saattaisi olla hauska - peli, leikki. Kenties. Ainahan voi kokeilla, muutamaa runoa, kun siltä tuntuu.
Olo on tyyni. Samalla tavalla, kuin eilisen pyöräretken jälkeen. Ihan kuin jokin minussa olisi täyttynyt taas hiukan. Sen verran, että kaivon pinta on jo mukavuusalueen paremmalla puolen.
Juuri nyt olo on onnellinen ja helpottunut. Kirjoittaminen on yhä edelleen minun paikkani, minun kotini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti