Tänään selätin sisäisen navigaattorini avulla Keskuspuistosta sen pahamaineisen välin Pirkkola - Paloheinä. Tunnen itseni guruksi. Enkä pelkästään siksi, että löysin oikean reitin siitä polkuviidakosta, vaan myös siksi, että pyöräilin. Sinne ja takaisin. Molempiin suuntiin 55 minuuttia. Siirryin paikasta toiseen pyörällä, ja oli ihan mukavaa. Kun siis minä ja pyöräily, me emme ole sopineet yhteen kymmeneen vuoteen. Tai siis viiteentoista vuoteen. En minä nyt vieläkään pyöräilyä rakasta, mutta sainpa todistettua itselleni, että pystyn siihen ihan hyvillä mielin. Jei!
Matkalla löytyi reisilihaksien lisäksi edelleen ne samat miljoona valkovuokkoa kuin sunnuntainakin samoissa metsissä toikkaroidessa. Lisäksi ketunleipä kukki ja näin yhden pehkon rentukoita ja ainakin neljä, ehkä viisi siirtolapuutarhaa. Perhosia, orava, mustarastaan laulua ja paljon muita lintuja. Kamikaze-västäräkki. Kaunis koivikko. Peltoja ja vastatuuli. Puusiltoja, joilla polkupyörä rullaa hiljaa ja tasaisesti, kuin ajaisi sisällä, jossain lattialla. Oli kivaa kun maisema vaihtui, oli kivaa kun ylämäkeä seurasi myötämäki. Ja kun pienenpienet kärpäsötökät rakastivat minua varjopaikoissa niin paljon, että pyrkivät suuhun asti. Täksi päiväksi luvattu sadekin oli vain tyhjä (tyhmä) uhkaus, aurinko paistoi paluumatkalla ihanasti.
Nyt pitäisi keksiä ruokaa ja sitten käydä ruokakaupassa, vähän nurinkurista kyllä. Pieni venyttelykään ei kai olisi pahasta. Huomenna taidan pitää välipäivän, ei liikuntaa lihasten täydeltä.
Kylläpäs tuosta pyöräilystä tulikin mukava olo. Suorastaan levollinen. Tämä pyritään pitämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti