Olen käynyt kaikki Kreikkalaisten novellit nyt kertaalleen läpi. Joitain viilannut kevyellä kädellä, sanan tai kaksi lisäten tai poistaen, lisännyt pilkkuja, vaihtanut pisteitä pilkkujen paikalle ja isoja kirjaimia seuraavaan aloitukseen, kappaleenvaihtoja. Joitain olen kirjoittanut enemmän, sivuja lisää, merkityksiä, selvennystä, aukikirjoitusta, liiallisen alleviivauksen poistoja, uusia kohtauksia.
Olin laittanut itselleni deadlinen kahdenteenkymmenenteen päivään. Juuri nyt tällä hetkellä olen ihan valmis lähettämään Kreikkalaiset matkaan vaikka heti. Tällainen minä näköjään olen, alan aina hätäillä ja edistää, en kestä tätä viime silauksen huolehtimista. En lähetä Kreikkalaisia vielä, vaikka mieli tekisi. Odotetaan nyt, luetaan eniten muokatut novellit vielä uudestaan huomenna tai ylihuomenna. Panikoidaan vielä viimeiset paniikit (entä jos se ei olekaan tarpeeksi hyvä? entä jos en osaa kirjoittaa? entä jos novellit ovat ihan onnettomia ja olen poistanut parhaat ja muokannut muut huonoiksi?) ja yritetään miettiä tekstejä jotenkin ulkopuolelta ennen lähettämistä.
Sitäpaitsi pitää päättää uusi järjestyskin. Muinoinen lukijaraati oli yhtä mieltä siitä, että Omega ei ole hyvä avausnovelli. En tiedä mikä sitten olisi. Ksii ehkä? Ei, en usko. Ypsilon tai Epsilon? Vahvoja ehdokkaita, luulen. Tau, josta kaikki pitävät kovasti? En tiedä, ehkä. Phi, niminovelli? Ei, en halua Phitä ensimmäiseksi ainakaan itse päättäen - Phi voi olla alkupuolella, mutta ensimmäisenä se ei halua olla. En tykkää novellien järjestyksen miettimisestä, etenkin kun aina sanotaan, että laita parhaat alkuun kun olet lähettämässä kokoelmaa kustantamoon. Kaikki tekstit tuntuvat vahvoilta, huonot on heitetty romukoppaan - teenkö arvonnan vai kuinka minä nuo ryhmittelen?
Viime kevät oli muuten tunnetiloiltaan ihan samanlainen, kun viimeistelin Kreikkalaisten kakkosversiota: ensin kiukuttelin, sitten rupesin hommiin ja päädyin lähettämään paketin matkaan ennen kuin itselleni asettamani deadline oli umpeutunut. Joko olen pessimistinen deadlineja suunnitellessani, tai sitten hätiköin käsikirjoituksen lähettämisen kanssa?
Ja nyt jo tuli hämmennys: jos lähetän Kreikkalaiset matkaan nyt tai kohta tai kahden viikon päästä, niin mitä sitten? Mitä minä teen, kun ei tarvitse koko ajan ajatella sitä, että pitäisi kirjoittaa? Mitä minä teen, kun ei tarvitse kirjoittaa? Minustahan tulee ihan orpo, kun Kreikkalaiset lähtevät taas matkaan. Ihan orpo. Ehkä voisin keskittyä hetkeksi vaikka lukemiseen ja liikuntaan?
Katsotaan nyt, kuinka kauan pysyn nahoissani. Seuraavaksi käyn eniten muutetut novellit vielä kerran läpi. Tarkastan tulokset, viilaan vähän. Sitten, jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tulen huonotuuliseksi ja siitä huonosta tuulesta selviän vain lähettämällä Kreikkalaiset eteenpäin.
Miten ihmeessä voi olla yhtä aikaa näin varma teksteistään ja samalla ihan paniikissa, etteivät ne ole tarpeeksi hyviä? Taas kerran.
7 kommenttia:
Hienoa, Rooibos! Olen tyytyväinen puolestasi.
"Miten ihmeessä voi olla yhtä aikaa näin varma teksteistään ja samalla ihan paniikissa, etteivät ne ole tarpeeksi hyviä? Taas kerran."
Vai ehkä koko ajan? Minusta ainakin jatkuvasti tuntuu siltä, että kyllä, tässä on kovasti järkeä ja nerokkuutta, mutta yhtä aikaa ettei se kestä sittenkään, että se kyykähtää pahasti... Tämän tunteen kanssa sitä kai pitää oppia olemaan :-D?
Paula, luulen, että kirjoittaminen tarkoittaa sen hyväksymistä, että on koko ajan kahtiajakautunut olo tekstien laadun suhteen: ihan mahtavaa ja ihan roskaa samaan aikaan... aina :D. Ei siitä kai pääse yli eikä ympäri. Jos on tosi hyvä säkä, niin nuo tunnelmat vuorottelevat sen sijaa, että olisivat molemmat yhtä aikaa kylässä ;). Ja lopettaakaan ei osaa, kirjoittamista siis... :).
Juuri päivitin blogiini pari sanaa samasta aiheesta: tekstiä pitää hauduttaa... mutta kun ei malta :)
Tosi kiva, että olet jaksanut urakoida!
-Leijona
Joskus tuntuu, että jonkinlaisen jakomielitaudin kanssa kirjoittaja elää. Ehkä se on jokin tarpeellinen tila luomisen kannalta, ristiriita ja epäilys. Sitä ei vain näe, kun se on niin lähellä.
Leijona: Juu, ei malta ei. Tiettyyn pisteeseen asti maltan suht hyvin, mutta sitten kun siitä pisteestä on luiskahdettu ohi, niin huh vaan. Pientä hauduttamista pitäisi vielä malttaa, mutta ei paljon kiinnosta :D!
J.S. - Jakomielitauti todellakin. Ja ehkä tosiaan tarpeellinen, mutta joskus kyllä ihan tosi rasittava :). Olisi kiva olla yhtä mieltä kerrallaan ;).
Kustantajan kommentteja
Hei
- tekstiä ei tule liikaa hautoa ja stilisoida
- tyyli on tärkeää, asia (sanottava) on tärkeää, pilkunviilaukset kannattaa jättää sikseen, niillä ei ole merkitystä
- kustantamoiden toimittajat ovat alan ammattilaisia, jos tähän ei luota, on käsikirjoituksia turha kustantamoihin lähettää
- monista on kirjailijoiksi, monemmista ei
Novellikokoelmia ja runoja on vaikea saada kustannettaviksi. Kumpikaan tyylilaji ei oikein myy. Hyvinkin tunnetun runoilijan teos saattaa jäädä vaikkapa 200-300 myytyyn kappaleeseen, jolloin valtaosa ostajista on kirjastoja ja sukulaisia.
Kannattavan kustannustuotteen raja on yleensä 2.000 myydyssä kappaleessa. Alle 1.000 kpl myytyjä kutsutaan pienilevikkisiksi.
Romaanit (hyvät) ja tietokirjat menevät paremmin läpi. Huono ei mene missään läpi.
Tsemppiä.
Kustantaja.
Kiitos kommentistasi, Kustantaja. Tuo on ihan totta, että novellit ja runot ovat vaikeita saada läpi ja kustantamoille ne ovat monesti pelkkää hyväntekeväisyyttä. Harmi vaan, että olen kirjoittanut novellikokoelmakässärin ;).
Lähetä kommentti