Olen ollut toisten kirjoittajien kanssa tekemisissä tänään. Puhuimme teksteistä, päivitimme kuulumisia, juttelimme siitä miten raivostuttavaa, rasittavaa, hermoja raastavaa on yrittää kirjoittaa jotain, mikä ylittäisi julkaisukynnyksen. Teki hyvää. Ja kun olin kertonut uusimmasta hylsystäni ja joku sanoi, että kirjoittaminen on onneksi tosi kivaa, vai mitä Rooibos, ja minä saatoin muljauttaa silmäni kattoon ja irvistää ja sanoa happamasti, että joo tosi kivaa ja sitten me nauroimme ja kaikki meistä tiesivät, mille tunteille siinä naurettiin, mille pään hakkaamiselle seinään. Joskus tekee tosi hyvää puhua kirjoittamisesta sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät itse, miltä siihen liittyvät pettymykset tuntuvat.
Myöhemmin juttelin kahdestaan erään ihmisen kanssa ja tulin avautuneeksi kaikesta, mitä minulle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana kustannusrintamalla. Tajusin vasta nyt, miten epätasapainoon tammikuinen hylsy minut tuuppasikaan. Onneksi kuuntelijana oli empaattinen ihminen, joka osasi kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että älä nyt. Että älä huoli. Että kokoelma on hyvä, ettei se kaipaa mitään perusteellista muutosta, että se on ehjä ja kokonainen. Että minun pitää nyt vain uskoa itseeni. Että kyllä se sopimus sieltä vielä tulee. Että ei saa luovuttaa, pitää uskoa itseensä. Ettei kaikkia voi mitenkään miellyttää. Että nyt vain hengittämistä syvään ja kyllä se siitä.
Keskustelumme jälkeen olen uskaltanut olla hetkittäin varovaisen tasainen. En ajattele tasaista tunnelmaa liikaa, ettei se mene pois. Yritän uskoa kaiken, mitä minulle sanottiin. Ajattelen välillä jotain ihan muuta ja katson poispäin, etten vahingossakaan häiritse optimistisuuden juurtumista minuun. Olo on vielä horjuva. En hengitä itseeni päin.
Kaikkea sitä. Vapaaehtoisesti ja halulla. Paksukalloisena. Hyvässä uskossa. Ei tässä voi itseään kovin fiksuna pitää, päätä seinään vuosikaudet.
Ehkä minä olen sittenkin optimisti.
3 kommenttia:
Totta kai olet - optimisti! Ja hyvä niin. Uskot itseesi, et kai muuten jaksaisi vuodesta toiseen kirjoittaa, hioa ja kirjoittaa taas uudelleen. Uskosi voi olla välillä arkaa, se harhailee epäluulon sumussa, eksyy epävarmuuden suolle ja kahlaa vaatimattomuuden mudassa. Mutta se on silti olemassa, eikö vaan? Anna sen kukoistaa ja kannatella sinua. Älä luovuta.
Kiitos tästä postauksesta. Tietämättäsi toit teidän keskustelustanne välittyvän tyyneyden ja yhteisymmärryksen myös meidän lukijoiden aistittavaksi. Tämän lukeminen helpotti hieman omaa kirjoitusongelmaisuutta ja toi lievää rauhanomaista tunnetta tähän jumituksen hetkeen. Olen pyörinyt ahdistuksessa jo sairaalloisen kauan: Onko tällainen edes tavallista, että iskee tyhjyys, sanattomuus, se olo että mitään ei tule ulos ja että kaikki yrittäminen on ollut turhaa? Ja se pelko, alitajuinen ajatus: mitä jos en osaakaan enää? Loppuiko taito nyt yhdessä yössä, eikä palaa enää takaisin? :P
Kirjoittavan ihmisen elämä on yhtä tasapainoilua oman mielen vaakalaudalla. Huojennuksekseni kuulin taannoin, että itse Cahrles Burkowski piti 20 vuoden tauon kirjoittamisesta kun ei vaan innostanut enää :P Minä vaan haluaisin pakottaa innostuksen tulemaan, oli mikä oli. Mutta ei se mene niin, ei elämä mene.
Onnea ja tsemppiä ja hurjasti inspiraatiota tulevien projektiesi parissa! Hitaasti hyvä tulee (vaikkakin vauhdilla paras ;))
Minna Kristiina: Kiitos. On tämä melkoinen suo tarvottavaksi, ei voi muuta sanoa. Mutta onneksi on muitakin jotka tarpovat, ja toisia, joista näkee, että täältä voi selvitä kuivalle maalle :). Ja ei, luovuttaminen ei ole vaihtoehto.
Maama: Kiitos ihanasta kommentistasi :). Kirjoittaminen on sekoitus käsittämättömän vahvaa omaan itseen uskomista ja toisaalta käsittämättömän vahvaa epäuskoa. Siihen kai pitää vain tottua, ei sille minkään voi. Tai sitten ei totu, mutta nuo molemmat puolet ovat olemassa silti koko ajan. Ja mitä tulee tuohon "hitaasti hyvä tulee, mutta vauhdilla paras" - siinä kohtaa nauroin melkein ääneen. Juuri tismalleen noin! Kun kärsivällisyys on kortilla, tuo on juuri se tunnelma, missä ollaan :D!
Lähetä kommentti