Tänään en ole yhtään luottavaisella tuulella Kreikkalaisten suhteen. Enkä minkään kirjoittamani. Ikinä kirjoittamani. Parempi olla ajattelematta ja kirjoittaa huomenna ja sunnuntaina lisää. Hioa vanhaa ja ehkä tökkiä jotain uutta hereille. Viime kuisen pahan hylsyn jälkeen olen ollut aina välillä salaa huolestunut, että en pysty mihinkään muuhun kuin Kreikkalaisiin ja niihinkin jotenkin vajaasti ja vajavaisesti, liian pienesti. Olen huolestunut siitä, että ehkä en löydä toista ääntä, vaikka järki sanookin, että kamoon, viiden vuoden aherruksen jälkeen tarvitaan tietenkin pientä orientoitumista uuteen ääneen. Silti. Entä jos se ei löydy. Entä jos toistan aina sitä samaa, samoilla sanoilla, eri järjestyksessä.
Jos kuuntelisin sitä järkiääntä, joka minussa asuu, kirjoittaisin taas listan sanoja, joista en halua kirjoittaa tai joiden en voi kuvitella löytävän kotia omasta tekstistäni, ja sitten kirjoittaisin niistä sanoista raakatekstiä, kirjoitusharjoituksia, limittäisin ja lomittaisin ne ja pakkonaittaisin ne sanat omaan kynänjälkeeni. Koska olen pienessä kuumeessa ja nahkea, en tee sitä, vaan vanun sängyssä ja sohvalla ja syön maksalaatikkoa ja ruisleipää ja ihan liian paljon porkkanoita ja ajattelen kaikkia niitä, jotka kirjoittavat paljon paremmin kuin minä.
Aloitin Mansfieldin Kanarialinnun joku päivä sitten, ja se on hyvä, novellit juuri sopivan mittaisia ja yritin lukiessani katsella tekstiä vähän kauempaakin - kuinka se tuon teki, miten tämä loppu on rakennettu - mutta nyt en jaksa sitäkään. Taidan ottaa vähän jäätelöä ja mennä sohvalle ja olla ajattelematta itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti